* * * * *
On jo käynyt selville, että Marie Antoinette karttoi kokeneempien naisten seuraa ja että hän mieluummin kuunteli vastakkaisen sukupuolen imartelua ja ylistyksiä kuin oman sukupuolen neuvoja ja varoituksia. Häneltä ei mitenkään puuttunut lahjoja; mutta hän ei koskaan pyrkinyt niillä loistamaan. Ja me tiedämme, että hänen tietonsa ja taitonsa olivat ylen puutteellisia.
Historiallisesti tunnettua on, että hänen kirjastonsa sekä Versaillesissa että Trianossa käsitti melkein yksinomaan siveettömiä kirjoja. Nämä olivat hänen lähimpäin seuralaistensa valitsemia ja samat seuralaiset niitä lueskelivat. Lukuunottamatta muutamia rivoja romaaneja ja niitä näytelmäkappaleita, joissa Marie Antoinette itse esiintyi, ei hän kuningattarena liene montakaan kirjaa avannut.
Hän ei käyttänyt edes niitä kehityksen mahdollisuuksia, joita seuraelämä tarjoo. Niin pian kun syvennyttiin johonkin vakavampaan keskusteluaineeseen, alkoi hän näyttää ikävystymisen merkkejä. Hänen seurapuhelunsa oli oikullista ja pyrähteli asiasta toiseen. Häntä huvitti puhella päivän pikkutapahtumista, ja hauskimpia hänestä olivat juorut ja häväistysjutut, milloin ne esitettiin sukkelalla, lystikkäällä tavalla.
Voltairen käyntiä Pariisissa pidettiin suurena tapauksena Marie
Antoinetten puolison hallituskaudella ja se veti puoleensa koko
Pariisin huomiota.
Tämä neron armolla varustettu ruhtinas, joka kuoli laakereilla seppelöitynä ja yleisesti kunnioitettuna, oli tuskin ehtinyt saapua Pariisiin, kun jo lausui toivomuksensa päästä Ludvigin ja Marie Antoinetten puheille. Suuri satiirikko, jonka turhamaisuus oli lähes yhtä laajalti tunnettu kuin hänen nimensä, tavoitteli vielä vanhoillaankin ruhtinasten suosiota. Hän oli nimittänyt Ranskan nuorta kuningatarta "jumalalliseksi Antoinetteksi" ja lausunut "mitä hartaimmasti ihailevansa häntä".
Mutta Ludvig näki hänessä ainoastaan kristinopin ja erittäinkin katoolisuuden vastustajan.
Marie Antoinettea hänen kirjailijatoimensa yhtä vähän viehätti kuin hänen yhteiskuntaa mullistavat oppinsa häntä pelottivat. Kuningattaren ystävättäret rukoilemalla rukoilivat häntä ottamaan vastaan runoilijan Versaillesissa, mutta tällä kertaa kuningatar pysyi jyrkästi päätöksessään. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut tavata Voltairea, ja hovin portit pysyivät suurelle miehelle suljettuina.
Pariisilaisväestön riemastus saattoi Voltairen ennen pitkää unhottamaan kuningasparin häntä kohtaan osottaman kylmyyden.
"Muutamien viikkojen kuluessa", sanoo kreivi de Ségur, "oli Ranskassa kaksi hovia: kelpo Ludvigin hovi Versaillesissa, jossa nyt oli kuollutta ja hiljaista, ja Voltairen hovi Pariisissa, jossa pauhaavat suosionhuudot aamusta iltaan raikuivat."