Marie Antoinetten mieli oli täynnä iloa.
"Minä kumminkin tulen äidiksi", lausui hän toisenkin kerran.
Hän ilmoitutti tämän odotettavissa olevan tapauksen kansalle sekä saattoi sen kirjeiden kautta kaikille sukulaisilleen tiedoksi. Hän puhui myötäänsä siitä, miten huolellisesti ja hellästi hän tulisi vaalimaan lastaan.
Välinpitämättömästä ja kylmästä aviomiehestä muuttui nyt Ludvig Marie Antoinetten kiihkeäksi ihailijaksi. Hänelle alkoi kuherruskuukausi keskellä avioliittoa. Odotettavana oleva tapaus saattoi kuninkaan osottamaan suurta kestiystävällisyyttä. Yleisiä juhla-aterioita tarjottiin kaikille, jotka jollakin tavoin olivat hoviin kuuluvia.
Ihastus, jolla tieto vastaanotettiin, sai vaikenemaan moitteet, joita kuningatar tähän asti oli saanut kestää. Vielä ei parjaus ollut voittanut sijaa alemman kansan keskuudessa, ja tulevaa perillistä odotettaessa mykistyivät tuokioksi kaikki pahat kielet.
Sanomalehdet ja kirjallisuus, runous ja taide ylistivät jo ennakolta tuota niin kaivattua lasta. Kaikki luostarit, kirkkoneuvostot, yliopistot, aatelis- ja upseeriklubit luettivat juhlallisia messuja. Useita tunteja päivässä rukoiltiin kuningattaren puolesta kaikissa Ranskanmaan kirkoissa. Kansa riensi kuninkaan linnaan ja lähetystöt esiinkantoivat onnentoivotuksia. Suuremmoisia juhlia pidettiin kaikissa osissa valtakuntaa.
Mutta oli sentään niitäkin, jotka eivät ottaneet osaa kuningasparin ja kansan riemuun.
Niin pitkän ja turhan odotuksen jälkeen, sekä kestettyään niin paljon loukkauksia hyljättynä ollessaan, oli Marie Antoinetten sanomaton riemu täysin oikeutettu, mutta kuninkaan tätien mielestä se oli kiusallinen ja tarpeeton. Kun Marie Antoinette puheli heidän kanssaan toiveistaan, virkkoi prinsessa Adelaide terävästi:
"Minä tahdon ainoastaan toistaa sen, mitä isäni on sanonut. Viisas ruhtinatar ei milloinkaan kaipaa perillisiä!"
Kuninkaan veljet ja kälyt käyttäytyivät tosin sopivasti, mutta tuttaviensa piireissä päästivät he kuuluviin sanoja, jotka osottivat, etteivät he olleet lähimainkaan halukkaita ottamaan osaa yleiseen iloon. Ministerit, jotka tähän asti olivat pitäneet Ludvigia ohjissaan, alkoivat peljätä Marie Antoinetten valtaa, ja niitä hovilaisia, jotka eivät kuuluneet madame Polignacin ystäviin, suututti se, että heidän oli luopuminen etusijastaan juuri nyt.