Ludvig XVI piti häntä tuiki välttämättömänä hänen päällikkötoimessaan. Mutta kansan mielestä hän siihen sijaan oli kuin tuulimylly, joka pitää melua ja vatkaa siipiään tuottamatta sanottavaa hyötyä.
Luonnostaan hän ei ollut häijy, eikä hänellä myöskään ollut pahoja aikeita mielessään. Alusta pitäen ei hänen suhteensa Marie Antoinetteen myöskään ollut vihamielinen, mutta hän tiesi, millaisessa kiitollisuuden velassa Marie Antoinette katsoi olevansa Choiseulille ja että Marie Antoinette halusi jälleen nähdä Choiseulin kuninkaan neuvospöydän ääressä. Maurepas pelkäsi, että entinen ministeri mahdollisesti pääsisi takaisin entiseen paikkaansa, jos kuningattaren mielipide tulisi määrääväksi, ja olosuhteet pakottivat hänet niin muodoin antautumaan kuningattaren vastustajien puolelle.
Kuitenkin oli hän vain salaisesti kuningattaren vihamies; kuningattaren läheisyydessä oli hän olevinaan tämän kunnioittavimpia alamaisia. Kun Marie Antoinette eräänä päivänä antoi hänen ymmärtää, ettei hänen vaikutuksensa kuninkaaseen ollut Marie Antoinettelle mieleen, vastasi Maurepas maireimmalla hovimiehen äänellä:
"Jos teidän majesteettinne on minuun tyytymätön, tarvitsee teidän vain kehottaa kuningasta antamaan minulle eron. Hevoseni ovat valmiina, minä voin matkustaa milloin hyvänsä."
Kuningatar antautui hänen teeskentelynsä eksytettäväksi, ja Maurepas pysyi valtioministerinä kuolemaansa asti.
Vaikka Ludvig XVI:nnen mieltymys vaimoaan kohtaan kasvamistaan kasvoi, ei hän kuitenkaan suonut vaimonsa vähimmälläkään tavalla sekaantua hänen politiikkaansa. Mitä Maurepasiin tulee, niin kerrotaan luotettavista lähteistä, että hän antoi virikettä Marie Antoinetten taipumukselle loistoon ja huveihin ja iloitsi hänen kevytmielisyydestään, koska nämä viat vahingoittivat Marie Antoinettea kansan silmissä ja pidättivät häntä antautumasta vakavampiin toimiin.
Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä veljelleen osottaa lyhyesti hänen asemaansa Ranskan politiikkaan niinä vuosina, jolloin johto oli Maurepasin käsissä. Kirje oli kirjoitettu aikana, jolloin Josef II koki saada häntä käyttämään vaikutusvaltaansa synnyinmaansa hyväksi.
"Kuningas on luonteeltaan jäykänlainen", sanotaan kirjeessä; "tapahtuu usein, ettei hän puhu minulle tärkeistä asioista, vaikkei hänellä suoranaisesti ole tarkoituksena salata niitä minulta. Kun kysyn häneltä jotakin, niin hän vastaa, mutta omasta alotteestaan hän ei kerro minulle mitään. Jos saan jotain tietää jostakin asiasta, täytyy minun käyttää koko kekseliäisyyteni houkutellakseni ministerejä kertomaan minulle loput. Koetan silloin näyttää kuin olisi kuningas kertonut minulle kaikki. Kun muistutan kuningasta siitä, ettei hän ole puhunut minulle siitä tai tuosta asiasta, ei hän silti suutu; joko näyttää hän silloin hieman nololta, tahi vastaa rehellisesti, ettei ole aikonutkaan mitään ilmaista. Minä voin huoletta sanoa politiikan olevan se ala, johon vaikutukseni vähimmin ulottuu. Ennen häitämme piti kuninkaan luontaista epäluuloisuutta vireillä hänen hovimestarinsa, monsieur Vauguyon, joka pani hänet pelkäämään sitä valtaa, jonka vaimo voisi itselleen anastaa. Hänen mustalle sielulleen tuotti iloa, kun hän sai säikyttää nuorta prinssiä kaikilla niillä jutuilla, jotka on keksitty Itävallan keisarillisen huoneen halventamiseksi. Jos kohta monsieur Maurepas ei olekaan yhtä tarmokas eikä yhtä häijy, on hän kumminkin katsonut etuihinsa soveltuvaksi pitää kuningasta samoissa erhetysten pauloissa. Monsieur Vergennes noudattaa niinikään samaa menettelyä, ja mahdollisesti käyttää hän hyväkseen ulkovaltojen asioita koskevaa kirjeenvaihtoansa yhä varmemmin vahvistaakseen vääriä ja valheellisia juttuja. Olen toisenkin kerran puhunut kuninkaan kanssa avoimesti siitä, ja toisenkin kerran on hän minulle äreästi vastannut. Ja kun ei hänessä ole miestä keskustelemaan asioista, en ole saanut hänelle näytetyksi toteen, että hänen ministerinsä antavat itseään pettää tahi pettävät häntä. Minä en antaudu turhiin toiveisiin vaikutusvaltani suhteen, minä tiedän, että mitä erittäinkin politiikkaan tulee, saatan kuninkaaseen vaikuttaa sangen vähän — — —"
Keisari Josefin edellä kerrotulla matkalla ei ollut yksinomaan tarkoituksena saada tavata sisarta ja oppia tuntemaan Ranskanmaata. Muutamien vanhojen oikeuksien johdosta, jotka Habsburgin huone luuli omistavansa, oli hänessä herännyt toivo saada Ala-Baijeri omakseen. Hän katsoi hetken otolliseksi pyytää Ranskan apua siihen.
Mutta vaikka langokset erosivatkin varsin myötätuntoisina toisiansa kohtaan, ei Ludvig kumminkaan suostunut edistämään lankonsa poliittisia tuumia. Paitsi sitä kohtasi tätä Itävallan alueittensa laajentamis-yritystä este Preussin kuninkaan puolelta, joka antoi apuaan maan lailliselle haltijalle. Sitte kun välitys-yritykset olivat rauenneet tyhjään, marssi Fredrik II sotajoukkoinensa Böömiin kesällä 1778.