"Sekasorto", lausui erakko, "leviää yli valtakunnan niinkuin kuohuva tulvavesi. Kuka voi kyetä sen vyöryä pysäyttämään? Eikö olisi parempi seurata niitä, jotka ovat eronneet kokonaan maailmasta, kuin toista, joka luopuu vain jostakin, mutta ei kaikesta?" Kun tämä oli kerrottu Kungfutselle, vastasi hän: "On mahdotonta seurustella lintujen ja petojen kanssa, ikäänkuin ne olisivat meidän kaltaisiamme. Ellen minä ole tekemisissä tämän kansan kanssa, mistä sitten etsin itselleni vaikutusalaa?" — Tässä tuntuu Kungfutsen järkevä todellisuudentajunta ja senmukainen sympaattinen sopeutuminen oleviin oloihin — huolimatta siitä millaisia ne ovat.
Vihdoin valtaa väsymys tämän aina niin toivorikkaan profeettamme. Hänen etevin oppilaansa, Jen Huei, oikea Johannes-sielu, kuolee nuorena, odottamatta, korvaamattomaksi vahingoksi Kungfutselle. Tällä välin eräs Kungfutsen entisistä oppilaista, Jen Y, on päässyt Lu-valtiossa korkeaan virkaan, ja hän valmistaa opettajalleen tilaisuutta päästä vielä kerran käytännössä toteuttamaan aatteitaan. Ruhtinas —edellisen Ting:in poika — tarjookin kuuluisalle maamiehelleen kunniakasta virka-asemaa, mutta Kungfutse ei enää iäkkäänä ja murtuneena miehenä tahdo ottaa sitä vastaan.
Viisi vuotta 483-478 Kungfutse vielä elää kotivaltiossaan, toimien etupäässä kirjallisissa tehtävissä. Hän on suuren kunnioittavan huomion esineenä, vaikka elääkin yksityishenkilönä. Nyt hän vasta saa lopullisesti järjestetyksi Historiakirjan ja Laulujenkirjan tekstit. Hän kirjoittaa edelliseen esipuheen, ja sitäpaitsi lyhyen itsenäisen kuvauksen kotivaltionsa oloista, nimellä Kevättä ja Syksyä. Viimeisinä aikoinaan hän on erikoisesti mieltynyt aineistoon, josta myöhemmin on koottu Ennekirja. Hän valittaa, ettei hän ole tähän alaan ehtinyt täysin perehtyä ja sanoo, että jos hänellä olisi riittävästi siihen tilaisuutta, niin hän voisi toivoa välttävänsä suurimmat virheet vaelluksessaan.
Seitsenkymmenvuotiaana Kungfutse alkaa huomata että hänen loppunsa lähenee. Hänen ainoa poikansa Li kuolee ja kaksi vuotta myöhemmin hänen toinen lupaava oppilaansa Tzï Lu, eikä kulu montakaan kuukautta ennenkuin opettaja itse saa laskeutua viimeiselle vuoteelle. Hän aavistaa lopun olevan lähellä ja käy sitä kohti kylmällä alistuvaisuudella. "Eräänä varhaisena aamuna", niin kertoo Seremoniakirja, "astui Kungfutse vaivaloisin askelin, kädet selän takana sauvaansa vetäen, oven ulkopuolelle ja hyräili:
"T'ai Šan drï tui hu,
Liang Mu drï hui hu,
Drï Ren drï uei hu!
"Suurvuori vaipuu,
suurhonka kaatuu,
viisaanne maatuu!
"Sitten meni hän takaisin sisälle ja istuutui ovea vastapäätä. Hänen oppilaansa Tzï Kung oli kuullut hänen viimeisen virtensä ja lausui sen johdosta: 'Jos Suurvuori vaipuu, kenen puoleen minä sitten silmäni nostan? Jos kurkihirsi katkeaa ja viisas menee manalle, kenen minä sitten saan esikuvakseni? Minä pelkään, että Mestari tulee sairaaksi.' Näin sanoen hän kiiruhti sisälle. Silloin sanoi Mestari: 'Tz'ï_ (Tzï Kung_), miksi tulet niin myöhään? Hsia-suvun (2205-1766 e.Kr.) hallitsijat antoivat kantaa kuolleensa itäisiä portaita myöten (niinkuin isäntä, ottaessaan vieraita vastaan); Šang (In)-suvun (1766-1122) aikana kannettiin vainaja molempien pylväsrivien läpi, joten sitä kohdeltiin samalla kertaa isäntänä ja vieraana; Džou-suvun (1122-255) hallitessa kannetaan kuollut läntisiä portaita myöten, joten sitä kohdellaan niinkuin vierasta. Minä polveudun In-suvusta. Näin viime yönä unta, että minä istuin pylväsrivien keskellä kuolleiden uhri edessäni. Valtakunnassa ei löydy yhtään ymmärtäväistä ruhtinasta; kuka tahtoisi minussa nähdä opettajansa? Pelkään, että kuolema lähestyy.' Sitten hän asettui vuoteeseen, oli sairaana seitsemän päivää ja erosi täältä."
Surullinen mahtoi olla suuren opettajan kuolema. Mieli oli masentunut monien pettymysten takia, kun maan johtavat miehet eivät tahtoneet hänessä nähdä opettajaansa, niinkuin hän itse valittaa. Suru täytti hänen sydämensä isänmaansa onnettomien olojen vuoksi, surua lisäsi hänen parhaimpien oppilaidensa ja poikansa kuolema. Ei mitään hän tiedä haudantakaisesta tulevaisuudestaan, ei edes hänen työnsä ja maineensa säilyminen tulevien sukupolvien hyväksi voi hänen masentunutta mieltään virkistää. Jonkun oppilaansa hänelle toimittamasta uhrikupista hän uneksii kuolinvuoteellaan. Se on parasta mitä hän tietää lohdutuksekseen kuolemaan mennessään.
Kungfutsen oppilaat hautasivat Mestarin suurella juhlallisuudella ja surivat häntä niinkuin isää. He rakensivat tilapäisiä majoja haudan läheisyyteen ja viettivät kolmivuotisen suruajan niissä, kuitenkaan pukeutumatta surupukuun. Kolmas Kungfutsen lähimmistä oppilaista, Tzï Kung, toimi juhlamenojen ohjaajana suruajan kuluessa. Kun sitten kolmen vuoden kuluttua oppilaat hajautuivat ja jättivät jäähyväiset toisilleen ja Tzï Kungille, niin tässä jäähyväistilaisuudessa itkivät ja valittivat mestarin oppilaat, Mongtsen tiedonannon mukaan, niin paljon, että heidän äänensä sortuivat. Heidän mentyään rakensi Tzï Kung pienen tuvan haudan viereen ja asui siinä vielä toiset kolme vuotta.