Narri oli vanha, hampaaton ja mulkosilmä, suu lörpöttelystä ja makeisista veltostunut. Lukuunottamatta Dantea oli hän seurassa ainoa iäkäs. Hänen nimensä oli Gocciola, »Pisara», hänen tapansa kun oli tyhjennetyistä laseista herutella kurkkuunsa viimeiset tahmeat pisarat. Vierasta hän vihasi lapsekkaalla pahansuopeudella, sillä hän pelkäsi Danten kilpailevan hänen herransa suosiosta, joka ei juuri ollut valikoiva. Ilkkuvasti irvistellen julkeni hän nyt kiinnittää kauniin vierustoverinsa huomion runoilijan profilin varjoon, joka näkyi korkean huoneen valoisassa katossa. Danten varjo muistutti jättiläisnaista, jolla on pitkä, käyrä nenä ja riippuva huuli, kohtalon jumalatarta tai jotain senkaltaista. Vilkas tyttö ei voinut pidättää lapsellista nauruaan. Hänen vieressään istuva viisaskatseinen Ascanio auttoi häntä sitä peittämään kääntymällä Danten puoleen arvokkaan kunnioittavasti, josta hän tiesi tämän pitävän.
»Sinä Italian Homeros ja Vergilius», pyysi hän, »älä ylenkatso viatonta leikkiämme. Alennu seuraamme, mestari, ja kerro meille jotain, vaikka oletkin laulaja.»
»Minkä aineen olette valinneet», kysyi Dante, ei enää niin äreänä kuin alussa, mutta kuitenkin vielä tylynä.
»Täällä puhutaan viran äkillisestä vaihtamisesta, joka päättyy milloin mitenkin: hyvin, huonosti tai hullunkurisesti», vastasi nuorukainen ripeästi.
Dante näkyi miettivän. Hänen surumieliset silmänsä katselivat seuraa, johon hän ei näkynyt olevan aivan tyytymätön; sillä hän näki muutamia huomattavia päitä useiden typeräin rinnalla. »Onko kukaan teistä kertonut kaapunsa hyljänneestä munkista», kysyi hän suopeampana.
»Tietysti, Dante», vastasi vilpittömän näköinen, pitkäviiksinen panssaroitu soturi nimeltä Germano, ääntäen italiankieltä hieman saksalaiseen tapaan. »Kerroin juuri itse nuoresta Manucciosta, joka hyppäsi luostarinsa muurien yli päästäkseen sotilaaksi.»
»Hän teki oikein», selitti Dante, »hän oli erehtynyt taipumuksistaan.»
»Mestari», alkoi rohkea, jotakuinkin uhkea padualainen, Isotta-niminen nainen laverrella, »minä olen kertonut Helena Manentesta, jolta pyhät sakset olivat riistäneet jo muutamia kiharoita, kun hän äkkiä peitti muut käsillään ja peruutti pyhän lupauksensa. Hän oli nimittäin nähnyt kirkossa väkijoukossa lemmittynsä, joka oli raakalaisten orjuudesta pelastunut mitä ihmeellisimmällä tavalla ja joka nyt juuri ripusti irroitettuja kahleitaan» — hän aikoi lisätä: »muurille», mutta Dante keskeytti hänen pakinansa.
»Hän menetteli oikein», sanoi Dante, »sillä hän oli rakkaudelleen uskollinen. Mutta minä en tarkoita tällaisia tapauksia, vaan aivan toista, nimittäin sitä, kun munkki uskottomampana itselleen kuin kirkolle rikkoo pyhän, sisäisen lupauksensa ja hylkää kaapunsa, joka ei ole häntä ahdistanut, eikä tee sitä omasta halustaan, ei äsken heränneestä elämänilosta tai uudesta elinvoimasta, eikä myöskään siksi, että olisi huomannut erehtyneensä kutsumuksestaan, vaan tekee sen toisen mieliksi, vieraan tahdon johtamana, ehkäpä hartaasta kunnioituksesta toista kohtaan. Onko siitä jo kerrottu? Eikö? No niin, sitten minä kerron. Mutta sanohan, suosijani ja suojelijani, miten päättyy tällainen tarina?» Hän oli kääntynyt kokonaan Cangranden puoleen.
»Huonosti, ehdottomasti», vastasi tämä empimättä. »Ken vapaasti saa ottaa vauhdin hyppyyn, hän hyppää hyvin, mutta jota sysätään, hyppää huonosti.»