Paashi Leubelfing, jonka häntä suosiva kuninkaan kammaripalvelija tunsi ja esteettömästi päästi sisään, anasti Ruotsin vaakunalla kaunistetun istuimensa, jolla hän ennen oli tavallisesti istunut kuninkaan vieressä, ja asettui nurkkaan, jossa hän hyvästi pysyi piilossa monennäköisten sotilasten takana.
Kuningas jakeli viimeiset käskynsä ja oli hyvin liikutettuna. Hän nousi hitaasti seisoalleen ja kääntyi läsnäolevien puoleen. Ne olivat kaikki saksalaisia ja moni juuri niitä, joita hän oli leirissä Nyrnbergin luona niin kovin sanoin muistuttanut. Varmaankin liikutti häntä totuus sekä sen valtakunnan armollisuus, jota lähellä hän jo uskoi olevansa. Hän viittasi kädellään ja puhui hiljaa, melkein kuin uneksija, paremmin hengen tapaisilla silmillään kuin suullaan, joka tuskin liikkui:
"Hyvät herrat ja ystävät, tänään on varmaankin minun hetkeni tullut. Niinpä pitäisi minun jättää teille testamenttini. Sodasta minä en huoli — sitä valvokoot elossa olevat. Vaan — autuudestani ja — siitä, mitä te minusta muistelette. Minä tulin meren takaa, mielessä kaikenlaisia ajatuksia, mutta toden totta, kaikkia korkeampana oli puhtaan sanan puolustus. Breitenfeldin voiton jälkeen olisin keisarille saattanut määrätä kohtuulliset rauhan ehdot ja, turvattuani evankeliumin, lähteä saaliineni kuin peto takaisin ruotsalaiseen kalliopesääni. Mutta minä ajattelin Saksan parasta. Olipa mielessäni vähä teidän kruununne himoakin, hyvät herrat! Vaan suoraan puhuen, valtakuntanne turvallisuus voitti kunnianhimoni! Habsburgilaisen omaksi sen ei enää sovi jäädä, sillä se on evankelinen valtakunta. Kumminkin ajattelette ja puhutte: vieras kuningas älköön meitä hallitko! Ja te olette oikeassa. Kirjoitettu on: ei vieras saa periä valtakuntaa. Mutta minä ajattelin lapselleni puolisoa, tuolle kolmetoista-vuotiaalle…"
Hänen hiljaisen puheensa äänen hämmensi tyringiläisen ratsujoukon kova laulu, josta juuri heidän mennessään kuninkaan asunnon ohi kuuluivat selvästi sanat:
"Hän tosin kautta Gideon
Sua valittunsa auttav' on…"
Kuningas kuunteli, ja puhettaan päättämättä lausui hän:
"Jopa olen puhunut kylläksi, kaikki on valmisna."
Herrat läksivät pois ja kuningas laskeutui polvillensa rukoilemaan.
Silloin näki Leubelfing, sydän hurjasti sykkivänä, miten Lauenburgin herttua riensi kuninkaan luo. Halvan ratsumiehen pukimissa lähestyi hän hyvin matelevaisen-nöyränä kuningasta ja ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohti, hänen noustessaan hitaasti ylös. Sitte heittäytyi hän maahan hänen eteensä, syleili hänen polviansa, itki ja rukoili häntä kadotetun pojan liikuttavilla sanoilla:
"Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole kelvollinen, että minua sanottaisiin sinun pojaksesi!" Niin vaikeroi hän pää kumarruksissa.