Silloin muisti hän kaivaten liittolaistaan, joka millä hetkellä tahansa voi rientää hänen avukseen ja Victoria Colonnan arvon tiesi hän vaikuttavan sanomattomasti asiaan. Vain sellainen nainen voi voittaa sellaisen miehen. Ei ajanut kanslerin asiaa mikään yllyttelevä, vallanhimoinen, juonitteleva vaimo, joita Italiassa siihen aikaan oli niin paljon, vaan ajan ylevin nainen. Tuossa kaikki Italian kauneudet ja avut yhdistävässä ja sen rikoksista ja synneistä puhtaassa olennossa ilmeni Moronelle isänmaa niin verrattomana ja sen vapauttamisen kunnia niin rajattomana, ettei edes Pescara, ja juuri Pescara voisi vastustaa Victoriaa. Näiden taivaallisten silmäin kautta ilmaisi olemassaolonsa jokin näkymättömin keinoin vaikuttava liitto niin puhtaasti ja kirkkaasti, että maallisissa tarkoituksissa ja mielivaltaisesti tekaistu nimi "Pyhä Liiga" tuntui aivan oikeutetulta.
Tuon taivaisen naisen ihailu, jota hän luuli Italian pelastajaksi, muuttui kanslerissa jumaloimiseksi ja pyhäksi hartaudeksi, sillä hän oli yhtä altis kaikkein ylevimmille kuin alhaisimmillekin tunteille.
Nyt kun luottamus jälleen kirkasti hänen sieluaan, kaipasi hän päivän valoa. Hän avasi luukun ja huomasi ympärilleen katsellessaan ylevänsä niin sanotussa käärmesalissa, josta hänen herttuansa, usein oli puhunut, mutta jota hän itse ei vielä koskaan ollut nähnyt. Seinäin laudoituksia pitkin kierteli maalattu palmikko kahdesta käärmeestä, jotka kietoutuivat toinen toiseensa. Toinen oli Sforzain tulta sylkevä lohikäärme ja toinen Viscontien kamala vaakuna: kyy lapsi kidassa. Liekö ollut totta vai tarua, mutta väitettiin herttaisen Lionardo da Vincin luoneen tämän hirvittävän seppeleen. Siihen aikaan, jolloin hän palveli kauan Mauria, oli hän kertoman mukaan kerran majaillut myös Novaran herttuan hovissa ja valmistanut muutamassa hetkessä tämän mielijohteensa julman luoman muka hallitsijahuoneensa kunniaksi. Juttu voi olla tosi, sillä tuo hempeiden hymyjen loitsija rakasti samalla hirmuolentoja ja irvikuvia. Kansleri katseli ensin ihastuen, vaan pian kauhistuneena tuota villiä piiriä, säikkymättömän mielikuvituksen tuotetta, jossa hirviölle ja alastomalle lapselle oli kuvattu niiden luonnollisista liikkeistä johtuvat eleet. Yhtäkkiä näytti hänestä kuin alkaisi tuo kiehkura elää ja kiemuroida. Kansleri kääntyi siitä kauhuissaan pois ja meni jälleen akkunan luo.
Hän näki yksinäisen linnanpuiston, jonka sisusta häipyi synkän tummaan pimeyteen aavain lehväholvien alle. Puiston yllä säteili päivän huikaiseva valomeri ja sieltä täältä pilkisti esiin osa sakaroitua kaupungin muuria. Pienen matkan päästä loisti upeasta metsiköstä kolmen pengermänsä huipulta huvitalo, josta näkyi kulma ja kaksi somaa sivua, toinen tornilla varustettu ja toisen kyljessä pilarikäytävä kierteleville viiniköynnöksineen. Morone oletti, että tuo miellyttävä maalaishuvila oli järjestetty Victorian asunnoksi Pescaran toimesta, joka tahtoi valmistaa vaimolleen lemmekkään vastaanoton rauhaisessa, tilapäisessä paikassa eikä täällä kolkossa ja vartijain askelia kajahtelevassa linnassa. Myös ennusti vieraan tuloa se, että palvelijat kiiruhtivat ylös ja alas huvilan portaita ja nyt oli kansleri kuulevinaan myös saapujain melua vastakkaiselta puolelta. Silloin ei kansleri enää jaksanut olla kiusallisissa huoneissa, hän haki portaat ja myös portin ja asteli pian puiston varjoisilla käytävillä.
Morone tuli suurelle, ympyräiselle aukeamalle, jossa vallitsi herttaisa hämärä ja jonka keskustalla suihkulähde hiljaa ja yksitoikkoisesti soristen valeli kimaltavaan maljaansa läpi välkkyvää vettä. Lähistöllä oli neljä leveää marmoripenkkiä. Yhdellä niistä, jonka kädennojina oli kaksi sfinksiä, nukkui sotapäällikkö leuka rintaa vasten.
Hieman hämmästyen läheni Morone häntä hiljaisin askelin. Hän tahtoi tarkastaa, eivätkö nukkuvan kasvojen tiedottomat piirteet nyt ilmaisisi ja kuvaisi hänen salattuja ajatuksiaan. Kauan tarkasteli kansleri. Ei, tuon uinuvan kasvoilla ei kuvastunut kunnianhimoisia unelmia, ei myös kavallustuumia. Hänen lepäävissä piirteissään oli epäilemättä vain kärsimysten ja kieltäymyksen ilme, ei vivahdustakaan voitonriemusta tai kavaluudesta. Häntä katsellessa kangistuivat kanslerinkin kiihoittuneet ilmeet, niin valtavasti vaikuttivat nuo liikkumattomat kasvot, että Morone tahtomattaan joutui jonkinlaiseen fatalistiseen tunnetilaan, tietoisuuteen ihmisaikeiden turhuudesta ja kohtalon kaikkivaltaisuudesta. Vain hurskautta ja kuuliaisuutta ilmaisivat päällikön voimakkaat kasvot.
Silloin laski joku yhtäkkiä kätensä kanslerin olalle. Säpsähtäen kuin aavetta, kuten olisi tuon edessään nukkuvan henki häntä takaa koskettanut, kääntyi kansleri ja näki nyt kellertävän pään ja vanhuuttaan köyryselkäisen olennon, jonka eläväksi ihmiseksi ilmaisivat vain ruskeat, älykkäät, mutta kovin surumieliset silmät.
— Numa! Ihanpa säikäytit minua.
— Niinpä taisin. Mutta tule, kansleri. Annetaan hänen nukkua ja istutaan tuonne vastapäätä että voin katsella häntä kauempaa. — He istuutuivat ja lääkäri, joka oli jo yli kahdeksankymmenen ikäinen, mutta vielä hyväkuntoinen, alotti nyt keskustella supatellen kanslerin kanssa. — Luuletko voittaneesi? kysyi hän.
— En tiedä, vastasi kansleri. — Est ist votis.