Eräänä sunnuntai-iltapuolena — nuoret vieraat olivat silloin jo kolmatta viikkoa pappilassa — tuli Margreta kylän toisella puolella olevasta mökistä kantaen pientä tyhjää koria; hän oli vienyt vähän ruokaa eräälle sairaalle torpparille ja tuli nyt sieltä itkien — voi, hän oli nähnyt paljon kurjuutta ja surkeutta. Perheenisä makasi kovassa kuumeessa; ne kädet, joiden tuli elättää vaimon ja pienoiset, lepäsivät nyt voimattomina vuoteella. Hän ei voinut heitä auttaa, se tuntui niin raskaalta; hän oli mielestänsä liian onnellinen; oliko hänellä oikeutta olla niin onnellinen, saattoiko hän olla niin onnellinen maailmassa, jossa vallitsi niin paljon surua ja puutetta? Oi, jos Herra lähettäisi heille apua!
"Missä olette viipynyt niin kauvan, neiti Margreta?" kuului äkkiä Villiamin ääni; hän istui erään surkastuneen leppäpensaan alla ja piteli valkoista kukkaa.
Nuori tyttö astui hänen luokseen ja hiljaisella äänellä ja kyyneleet silmissä kuvaili hän sitä surkeutta, joka niin oli koskenut hänen sydämeensä.
"Te ette saa itkeä," sanoi hän; "voinhan minäkin vähän, Jumalan kiitos, auttaa; Hamburgissa nostan rahani, nyt katson, kuinka paljo minulla on täällä."
Hän otti esille rahakukkaronsa, laski matkarahat, juomarahat y.m. ja ojensi Margretalle lopun, sanoen:
"Kolmekymmentä kahdeksan taaleria; toivoisin rahaa olleen enemmän."
Tytön silmät loistivat ilosta ja kiitollisuudesta! Hän tahtoi heti kääntyä takaisin, hyvä sanoma ei saattaisi tulla liian aikaiseen; Villiam nousi ja seurasi häntä.
"Jumala kuuli rukoukseni," ajatteli Margreta; "mutta eikö ole kummallista? Ilo siitä, että voin tuoda apua, on kyllä suuri, vaan ei kuitenkaan niin suuri kuin ilo, jonka tunnen, kun ajattelen, että Emilin ystävä on niin hellätuntoinen, niin hyvä ja jalo."
Paluumatkalla pyysi Villiam häntä soittamaan urkuja, ja he menivät kirkkoon ja veisasivat yhdessä virren; oli niin kummallista, tyttö riensi ulos jälleen; sitte puhui hän hänelle herra Jensenistä heidän kulkiessaan kotiinpäin polkua ruispeltojen läpi. Villiam poimi terälehtiä useista valkeista kukista ja Margreta, joka kävi edellä, kuuli hänen mutisevan hampaiden välissä: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei."
Rouva Koll seisoi avonaisessa puutarhan portissa heitä vastassa.