Margreta hiipi hiljaa pois ja istuutui sammalistoon luonnollisen maavallin taakse vähän matkan päähän muista, ja hän kuuli heidän riemuitsevan ja nauravan; niin hänkin oli ennen tehnyt. — Voisiko hän sitä milloinkaan enään tehdä? Sitä hän ei luullut, ja niin hän puhkesi itkuun.
"Onhan kaikki niinkuin ennenkin," ajatteli hän; "minulla on rakas isäni, kelpo, järkevä äitini, siunattuja pikku siskoja, onnellinen koti — synnillistä on olla tyytymätön!" ja niin hän itki vielä rajummin.
Mutta kuka tuolta tuli? Se oli hän. Hän tuskin ennätti pyyhkiä pois kyyneleet, ennen kuin hän seisoi hänen vieressään; kuitenkin oli Villiam niin liikutuksen vallassa, ettei hän huomannut hänen itkeneen.
"Minun täytyy puhua kanssanne, neiti Koll, en voi tätä kauvemmin kestää. Nyt matkustan huomenna, Margreta, ja teillä ei ole ollut lohduttavaa sanaa minulle lausuttavana, vaikka minä olen kärsinyt niin paljon ja te muuten olette niin hyvä. Ei ole kauniisti teiltä tehty niin äkkiä vetäytyä pois, niin täydellisesti hyljätä minut sanaakaan sanomatta. Ymmärtäkää minua oikein, minä en ole siksi itserakas, että mitenkään panisin pahakseni, ett'ette minusta huoli — päinvastoin, kuinka raskaalta se tuntuukin, voin sen hyvin käsittää, mutta en voi ymmärtää, että teillä, joka olette niin ystävällinen kaikkia muita kohtaan, yksin järjettömiä luontokappaleitakin, ei ole ollut ainoatakaan lohduttavaista, ystävällistä katsetta minulle. Oi, te olette ollut hyvin kylmä: teidän olisi tullut minua lohduttaa, kuin hyvä sisar, teidän olisi sääliväisellä ja lempeällä tavalla pitänyt huomauttaa minulle, ett'ette tahdo tulla vaimokseni — eikö niin?"
Margreta itki uudelleen ja oli kuitenkin halukas hymyilemään, niin häiriintynyt, niin sanomattoman onnellinen hän oli.
"Eikö niin, Margreta?"
"Ettehän ole milloinkaan sitä minulta kysynyt," kuiskasi hän aivan hiljaa, mutta nuorukainen kuuli sen kuitenkin; hän katsoi vakavasti häneen, ja toivo välkkyi hänen katseessaan.
"Jumalani, olisinko erehtynyt? Margreta, nyt kysyn sitä teiltä."
Ilman epäilystä ojensi neito hänelle kätensä; Villiam seisoi kuin muuttuneena hänen edessään, loistaen onnesta.
"Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttö!" sanoi hän; "nojaa käsivarteeni — tämä kätönen on siis minun, sinä et sitä tempaa pois; oi, minä olen melkein liian onnellinen!"