Nyt oli kaikki valmiina Villiamin vastaan otoksi — kuinka pian hän saapuisi? Viimeisessä kirjeessään, joka ilmoitti, ettei mitään saanut pelastetuksi, kirjoitti hän: "minä tulen, kun minua vähimmin odotat."
Oli heidän hääpäivänsä; Margreta täytti kukkamaljat kukilla ja pyökkipuun oksilla, ja koristeli itseään parhaan mukaan. Hänellä ei, vastoin tavallisuutta, ollut rauhaa; hän ei voinut olla paikallaan kymmentä minuutia.
Taivas oli niin sininen, niin selkeä, ei ainoatakaan pilven hattaraa näkynyt, aallot loiskuivat niin viehättävästi; metsä oli äsken lehtiin puhjennut, niin kaunis. Margreta astui polkua pienelle mäelle, josta voi nähdä maantielle. Hän saapuu aivan varmaan tänään!
Hän ikävöi häntä niin sydämestään, ja kuitenkin hän pelkäsi saavansa nähdä hänet alakuloisena ja masennettuna, pelkäsi, ettei hän voisi häntä lohduttaa.
Kas, tuolla näkyy tomupilvi kaukana, hyvin kaukana! Minkä vuoksi se panee hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, kuin tahtoisi se rinnan särkeä? Voihan se olla mitä hyvänsä, vaan Margreta ei ajatellut eri mahdollisuuksia; hän riensi yli kenttien maantielle. Ne olivat postivaunut; yksi mies istui niissä, se oli hän, se oli luonnollista, hän tiesi sen. Mies hyppäsi alas vaunuista, ja hän lepäsi miehensä sylissä.
"Jumalan kiitos, että taas olet täällä!"
Margreta katsoi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen sielussaan. Villiam näytti erinomaisen iloiselta, vaan muuttuneelta; hän oli Margretan mielestä tullut pitemmäksi; hänen katseessaan loisti voimaa, hänen hymyssään miehuullista vakavuutta, hänen käsivartensa lepäsi hellästi ja ikäänkuin suojelevana vaimonsa vyötäisillä.
"Tänään vuoksi sitte, Margreta! Ei, älä luule, että sitä päivää surumielisyydellä muistelen; tämä päivä tuntuu mielestäni vielä suloisemmalta; minun rakkauteni on myös jalostunut; se on tullut vakavammaksi, syvemmäksi, todellisemmaksi."
Margreta tarttui hänen käsivarteensa; hän oli niin kiitollinen
Jumalalle, niin nöyrä, ja kuitenkin niin ylpeä hänestä.
Kun he astuivat pappilan puutarhan ohi, seisoi rouva Lorup siellä ja nyökäytti heille päätään ja viittoi heille käsimuiskuja. Nuori metsävartija, joka tuli Lindebackasta, jonne hän oli vienyt kaloja, nosti hatun päästään hymyillen ikäänkuin olisi iloinnut Margretan onnesta.