* * * * *
Oli vanhan vuoden viimeinen ilta, ilta, joka on merkillisen juhlallinen kaikille niille, jotka aatoksiinsa johdattavat menneet päivät.
Lindebackan salissa olivat punaset ikkunaverhot ikkunain eteen levitetyt; tuli räiskyi ja leimusi niin hauskasti ja iloisesti tulisijassa; Margreta makasi sohvalla, vähän kalpeana, vaan onnellisena; kehto seisoi aivan lähellä häntä, ja hän katseli pienokaista uinailevaa poikaa, ja hän katsoi mieheensä, joka aatoksiin vajonneena seisoi sen äärellä.
"Niin, Margreta, me tahdomme kiittää Herraa tästä vuodesta; kaikki, minkä se on mukanaan tuonut, on hyvää. Se on minulle opettanut, mikä siunaus minulla on sinun puhtaassa sydämessäsi, sinun rikkaassa rakkaudessasi; se on opettanut minulle elämän totuutta, vaan samassa elämän arvoa; nyt on minulla yhtä vaikeata saada aikaa riittämään kuin minulla ennen oli saada sitä kulumaan; se on lahjoittanut meille tämän aarteen, pienen poikasemme, jota toden totta emme tule heittiöksi kasvattamaan. Kaiken tämän on vuosi meille antanut, vaimoni, ja se on vienyt meidät lähemmäksi Jumalaa; toivokaamme, että voimme sanoa samaa vuoden päästä; toivokaamme, että voimme tuntea tulleemme paremmiksi, silloin olemme myös onnellisemmat, jos se on mahdollista."
Ja Margreta kääri käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja ajatteli: "se ei ole mahdollista."
Mutta palvelusväellä oli hauskaa. Vanha Olli tuli mitä iloisimmalla tuulella ja kantoi sylissään punssimaljaa, ja kaikkein mielestä se lemusi niin hyvältä. Olli täytti lasit ja esitti herrasväen maljan; se tyhjennettiin riemulla. He hurrasivat ja toivottivat onnellista uutta vuotta, niin että kuului pitkät matkat.
Vaan Inkeri, missä hän oli?
Niin, jos tahdot hänet nähdä, niin saat astua routaista polkua myöten, joka narisee jalkaisi alla; välkkyvät tähdet kyllä osottavat sinulle tietä metsävartijan pieneen taloon. Suljettujen luukkujen kautta tunkeuu esiin pieni kapea valojuova lumelle. Siellä sisällä on pikku Inkeri.