RVA PROSTAKOFF. Vai ei kuollut! Sepä kumma, ett'ei hän voi kuolla! Äläppäs, neitiseni! Tämä on vaan sinun valeitasi — sinä kai aiot peloittaa meitä mokomalla enollasi, jotta saisit täyden vapauden. Eno muka on viisas mies; nähdessään sinut vieraiden vallassa, hän muka kyllä keksii keinon, millä saa sinut täältä pelastetuksi. — Siitä sinä nyt riemuitset, mutta älä nuolase, ennenkuin tipahtaa! Enosi ei niin helposti nouse kuolleista.
SKOTININ. Mutta kuuleppas nyt, sisko — entäs jos se ei olekkaan kuollut?
PROSTAKOFF. Jumala varjelkoon ell'ei hän ole kuollut!
RVA PROSTAKOFF (miehelleen). Mitä sinä siinä höpiset? Etkö muka tiedä, että jo monta vuotta takaperin minä ilmoitin sielumessut luettavaksi tuon saman Starodumin puolesta? Voitko uskoa, ett'eivät minun syntisen rukoukset olisi mitään auttaneet? (Sofialle). Anna kirje tänne! (ottaa sen riuhtaisten) Lyön vaikka vetoa, että tämä onkin rakkaudenkirje, ja arvaan kyllä keneltä. Tämän on kaiketi kirjoittanut se sama upseeri, joka pyysi sinua vaimokseen ja jolle itsekin olisit mennyt. Mutta mikä riivattu sulle tuo kirjeitä ilman minun lupaani? Kyllä minä vielä otan siitä selvän. Siinä sitä nyt ollaan: tytöille kirjoitellaan jo kirjeitäkin! Tyttöletukatkin osaavat jo kirjoitusta lukea!
SOFIA. Lukekaa se itse, rouva — saatte nähdä, ett'ei mitään viattomampaa voi olla.
RVA PROSTAKOFF. Vai lukekaa se itse! Minua ei ole, Jumalan kiitos, kasvatettu sellaiseen toimeen. Kyllä minä voin saada kirjeitä, mutta käsken aina jonkun toisen lukea. (Miehelleen.) Lue!
PROSTAKOFF (katsellen kirjettä kauvan). En oikein saa selvää.
RVA PROSTAKOFF. Kaiketi on sinuakin kasvatettu naiseksi. Kuuleppas, veli, ole niin hyvä ja lue!
SKOTININ. Minäkö! Enhän minä eläissäni ole mitään lukenut! Jumala on minulta säästänyt sen vaivan.
SOFIA. Antakaa sitten minun lukea!