Lähinnä huolenamme oli nyt saada ruokavaroja sekä vankiemme että omaksi nykyiseksi toimeentuloksemme. Merkeillä ilmottaessani prinssille, mitä mietiskelimme, ilmaisi hän että joku vangeista voisi kylältä noutaa ruokavaroja ja muutamia kuormajuhtia. Kun näytin vastahakoiselta sellaiseen luottamukseen osotti hän monilla merkeillä uskollisuuttaan, sitoipa omin käsin nuoran kaulaansa ja tarjosi minulle sen toisen pään, huomauttaakseen että hänethän perisi hirsipuu, ellei mies palaisi takaisin. Suostuin siis, ja hän antoi eräälle miehelleen tarkkoja ohjeita matkaa varten, viitaten lopuksi aurinkoon, osottaakseen mihin aikaan hänen oli jouduttava takaisin.
Mies läksi vimmatusti juosta porhaltamaan ja piti vauhtinsa kunnes katosi näkyvistä; taival näytti siis olevan melkoinen. Seuraavana aamuna, paria tuntia aikaisemmin kuin oli määrä, huhuili musta prinssi minulle ja viittasi parin engl. penikulman päässä kohoavaa kunnasta kohti, jolla näin pikku karjaa ja useita miehiä ajamassa sitä leirillemme. He toivat ruokavaroiksemme paljon lehmiä, nuoria hiehoja, puolitoistakymmentä vuohta ja kuormajuhdiksi neljä mullia.
Muonavarastoa oli siinä riittävästi, leiväksi saivat meille kelvata eräät juuret, joita olimme ennenkin käyttäneet. Tapettujen vuohten nahat määräsin kuivattavaksi päiväpaisteessa ja niistä ryhdyimme valmistamaan reppuja, sulloaksemme niihin matkatarpeitamme, jotta näitä olisi helpompi kantaa. Nähdessään puuhamme lähetti musta prinssi noutamaan meille kolmen miehen kantamuksen paljoa parempia nahkoja, jotka käytimme suurella menestyksellä siihen tarkotukseen. Samalla kertaa tuotiin prinssille kaksi keihästä, tavallista hienompia, ne kun olivat tehdyt mustasta sileästä puusta ja kärjikseen saaneet jonkun tuntemattoman otuksen hampaan, joka oli peukalon paksuinen ja varsin terävä. Prinssi ei tahtonut ottaa niitä vastaan ennen kuin minä annoin luvan, vaan käski tuomaan ne minulle. Olin tullut vakuutetuksi siitä, että hän oli sanansa pitävä ja rehellinen, joten luovutin nuo komeat aseet hänelle.
Valmistausimme lähtemään. Prinssi kuitenkin ilmaisi minulle, että jonkun matkaa pohjoisempana oli joki, jota myöten pääsisimme laivallamme melkoisen kauvas länttä kohti. Nähtävästi oli joki sama, joka näkyy Quilloan nimisenä kartallamme Mosambikin rannikon pohjoisimmassa osassa. Me päätimme ottaa prinssin ja niin monta villiä kuin laivaamme saatiin mahtumaan, purjehtiaksemme virran suuhun; minun osakseni tuli karavaanin kapteenina marssia samaan paikkaan maitse. Kahdeksan miehistämme jäi saattueekseni sekä kolmekymmentäseitsemän vankia; kaikki matkatavarat kuljetettiin laivalla. Ajoimme mulleja edellämme; ne olivat aivan kesyjä ja vantteria halukkaasti kantamaan mitä hyvänsä — neekerit ratsastelivatkin niiden seljässä neljä kerrallaan. Ne söivät kädestämme, nuoleskelivat jalkojamme ja olivat säyseitä kuin koirat.
Meillä oli ruuaksemme mukanamme kuusi tai seitsemän lehmää, ja neekerit oppivat kerkeästi suolaamaan ja kuivaamaan niiden lihoja. Maitse oli pääsy virralle hyvin helppoa ja jouduimme perille saman päivän iltana; mutta laiva ehti jokisuuhun vasta viiden vuorokauden kuluttua, sillä lahdella oli tuuli tyventynyt ja joki teki alajuoksunsa varrella pitkän kaaren pohjoiseen päin, meidän osuessamme tämän eteläiseen polvekkeeseen. Tällävälin me neekerien alotteesta valmistimme oivallisia nahkaisia vesileilejä.
Taatakseen väkensä uskollisuuden tällä matkallamme oli prinssi jättänyt neljän miehensä tehtäväksi pitää vankeja kytkettyinä kaksittain ranteista yhteen. Mutta me havaitsimme heidät niin rehellisiksi ja varsinkin niin tottelevaisiksi häntä kohtaan, että me jonkun matkan päähän hänen maastansa päästyämme laskimme heidät vapaiksi, vaikkakin hän palattuansa sidotutti heidät uudestaan ja säilytti sen kurin pitkän aikaa.
Maa oli jokivarressa ylävää, ruoho rehotti vehmaana, karjaa kävi laitumella joka suunnalla; metsää ei ollut lähellä, mutta loitompana näkyi kasvavan tammea, seeteriä ja mäntyä, aimo jättiläisiä seassa. Joki oli sievoinen avoin kanava, jolla nousu- ja laskuvesi tuntui kuudenkymmenen engl. penikulman päähän; vireästi laskettelimme ylös virtaa nousuveden aikoina, tuulen navakasti puhallellessa idän kulmilta. Niin kauvan kuin uoma pysyi leveänä ja syvänä painalsimme kepeästi laskuvettäkin vastaan, mutta ylävarrella jouduttuamme kulkemaan joen omaa häiriintymätöntä juoksua päin huomasimme sen liian voimakkaaksi itsellemme ja aloimme pohtia laivamme jättämistä.
Mutta prinssi ei tahtonut mitenkään suostua siihen, sillä huomatessaan laivassa aikoinaan punomamme köysivaraston komensi hän kaikki rantaa myöten samonneet vangit hinaamaan meitä pitkin äyrästä, ja kun heidän työtänsä keventääksemme pidimme purjettamme yllä, niin miehet juoksentelivat kelpo vauhtia kiidättämässä meitä. Tällä tavoin olimme hinaajia vaihdellen kaikkiaan edenneet ylös virtaa parinsadan engl. penikulman vaiheille, kun se alkoi vähitellen soukentua, ja seuraavana päivänä saavuimme isolle vesiputoukselle, joka näytti aivan pelottavalta, sillä vesi syöksyi jokseenkin kohtisuoraan runsaasti kuusikymmentä jalkaa alas, pauhaten niin ettemme voineet kuulla toisiamme; sen kuohun olimme erottaneet jo kymmenkunta engl. penikulmaa alempana.
Tässä oli meidän tehtävä täysi pysähdys ja nousimme maihin joka mies; jos meillä olisi ollut pienempiä veneitä, niin olisimme voineet kannatuttaa ne kosken ohi ja pitkittää niillä matkaamme paljoa edemmäksi ylös virtaa. Maaseutu näytti yhäti rehevältä ja kuhisi karjaa; joitakuita ihmisiäkin näimme, mutta he puhuivat aivan toista kieltä kuin meidän vankimme. Villipetoja näimme aivan lähellämme vasta kaksi päivää ennen koskelle tuloamme, jolloin kolme mitä upeinta leopardia seisoi virran pohjoisella äyräällä, maissa matkaavien vankiemme käyttäessä yksinomaan eteläistä parrasta.
Tykkimiehemme huomasi ne ensimäisenä, juoksi sieppaamaan luikkunsa ja sulloi siihen kelpo panoksen.