Pienenä toivon kipinänä tuikahti mielessämme vielä se ajatus, että onnellisen sattuman ansiosta pääsisimme johonkin lahdenpoukamaan tai joensuuhun tuuulensuojaan, mutta mitä lähemmäksi rantaa tulimme, sitä kauheammalta se näytti, hirveämmältä vielä kuin meri.
Kiidettyämme noin puolentoista peninkulman verran tuli äkkiä suunnaton hyökyaalto takaapäin. Vuorenkorkuisena se vyöryi meitä kohti. Siitä tulisi meille armonisku, sen näki nyt joka mies. [Armoniskuksi sanottiin teloituksen viimeistä, kuolettavaa iskua, jolla pyöveli lopetti teloitettavan tuskat.] Se karkasi sellaisella vimmalla veneen kimppuun, että tämä samassa silmänräpäyksessä kaatui kumoon. Tuskin ennätimme huudahtaa: "Jumala varjelkoon!" kun aalto oli jo nielaissut meidät kitaansa.
Mahdotonta on kuvailla niitä ajatuksia, joita mielessäni sävähti ristiin rastiin vaipuessani veteen. Taitava uimari kyllä olin, mutta en päässyt aallon sisästä pintaan hengittämään, ja ennen kuin se heitti minut hyvän matkaa rannalle päin ja jälleen painuin takaisin. Olin läkähtymäisilläni, mutta saatuani hiukan hengitetyksi oli minussa sen verran tarmoa että huomatessani olevani lähempänä maata kuin luulinkaan, nousin pystyyn ja läksin pyrkimään rantaa kohti, ennen kuin toinen aalto tulisi ja tempaisi minut mukaansa. Ja se tuli korkeana kuin vuori ja raivoisana kuin vihamies. Hengitystäni pidättäen peityin jälleen aallon syliin parin-, kolmenkymmenen jalan syvyyteen. Sanomattomalla voimalla se heitti minut rantaa kohti, ja minä, ponnistaen kaikki voimani, koetin uida samaan suuntaan. Rintani oli jo pakahtumaisillaan, kun äkkiä tunsin käsieni ja pääni olevan vedenpinnan yläpuolella. Vain pari sekuntia ennätin hengittää, mutta jo sekin antoi minulle uusia voimia. Pian peitti aalto minut jälleen, tällä kerralla ei kuitenkaan niin pitkäksi aikaa kuin ennen. Sen mentyä riensin taas minkä ennätin rantaan päin.
Mutta raivoisa meri ei jättänyt minua vieläkään rauhaan. Kahdesti vielä hyökkäsi aalto päälleni, työntäen minua yhä enemmän rantaa kohti. Viimeisellä kerralla se paiskasi minut niin ankarasti kalliota vastaan, että menin tainnoksiin. Siitä toinnuttuani tunsin, etten enää kykenisi vastustamaan meren voimaa, mutta silloin kiersin käsivarteni kallion ympärille ja siten vältyin joutumasta aallon mukana takaisin mereen. Kiiruhdin rannalle ja pääsin vihdoin ylemmäksi kalliolle, jossa vesi ei enää voinut minua saavuttaa.
Nyt olin pelastunut ja ensi työkseni kiitin Jumalaa, joka oli tempaissut minut ihan ilmeisesti surman suusta.
Mahdotonta on selittää sen ihmisen iloa ja riemua, joka sanan täydessä merkityksessä on nostettu haudasta. Nyt minä käsitin, miksi kuolemaantuomitulta vangilta, jolla jo on hirttosilmukka kaulassa, mutta jolle äkkiä julistetaan armahdus, samassa lyödään suonta: äkillinen mielenliikutus saattaisi pysäyttää hänen sydämensä sykinnän.
"Mutt äkki-ilo niin kuin äkkisurukin, ne tuhon voivat tuottaa kumpikin."
Kädet yhä kurotettuina taivasta kohti kuljin rannalla. Olemukseni pohjia myöten olin kiitollinen pelastumisestani. Ja sitten muistuivat mieleeni toverit: he olivat hukkuneet joka mies. En sen koommin nähnyt heistä jälkeäkään, paitsi kaksi hattua, yhden lakin ja kaksi paritonta kenkää.
Loin silmäni haaksirikkoiseen laivaan. Meri hyökyi vielä niin tuimasti sen ympärillä, että se väliin kokonaan katosi silmistäni. Nähdessäni kuinka kaukana se oli, en saattanut olla huudahtamatta: "Hyvä Jumala! Kuinka olikaan mahdollista, että pääsin rantaan!"
Aloin sitten vähitellen silmäillä ympärilleni nähdäkseen millaiseen paikkaan olin joutunut, ja päättääkseni, mitä ensiksi tekisin. Lyhyt oli iloni: huomasin tilani varsin surkeaksi. Olin läpimärkä. Muita vaatteita ei minulla ollut kuin ne, mitkä oli ylläni. Ei ollut muruakaan syötävää, ei vesitippaa juotavaa. Täällä kuolisin varmasti nälkään, tai villipedot raatelisivat minut. Pahinta oli se, ettei minulla ollut mitään asetta, millä olisin tappanut jonkin eläimen henkeni pitimiksi tai puolustautunut metsänpetoja vastaan. Ei minulla ollut muuta kuin puukko, piippu ja hiukan tupakkaa kukkarossa. Onnettomuuteni saattoi minut sellaiseen epätoivoon, että jonkin aikaa juoksentelin kuin mielipuoli edestakaisin. Ilta alkoi pimetä, ja tuska sydämessä mietin: mikähän minut perii, jos täällä on villejä metsäneläimiä, jotka tavallisesti öiseen aikaan lähtevät tyyssijoiltansa.