Sanomattakin on selvää, että ainaisena ajatuksenani oli, miten pääsisin vapaaksi vankeudesta, mutta pienintäkään tilaisuutta ei ilmaantunut.
Verraten helppoja töitä sain toimitella: hoitaa isäntäni puutarhaa ja kalastella. Kun minulla useinkin oli hyvä kalaonni, hän otti minut pari kolme kertaa viikossa mukaansa Salén ulapalle onkimaan, ja soutajanani oli nuori maurilainen, nimeltä Xury. Milloin isäntäni ei itse joutanut, hän lähetti minut ja Xuryn erään sukulaisensa seurassa onkimatkoille.
Kerran olimme tuollaisella kalastusmatkalla vähällä joutua surman suuhun. Äkkiä levisi niin sakea sumu, ettemme tienneet missä olimme. Saimme soutaa koko sen päivän ja seuraavan yönkin, ja kun aamun koittaessa sumu hälveni, huomasimme joutuneemme pari peninkulmaa ulapalle päin. [Tässä kirjassa on aina puhe Englannin peninkulmasta tahi meripeninkulmasta. — Edellinen = 1,6 km; jälkimmäinen = 1,85 km.] Kun alkoi käydä melko navakka tuulikin, meillä oli täysi työ, ennen kuin pääsimme rantaan, puhumattakaan siitä, että ankara nälkä vaivasi meitä.
Tämän otti isäntä opikseen ja päätti tästä puolin olla milloinkaan lähtemättä kalalle ilman kompassia ja eväitä. Hänellä kun oli tallella meidän entisestä laivastamme saatu isopursi, hän laitatti sen keskelle kajuutan, johon sopi pari miestä pitkälleen ja johon asetettiin pöytä ja muutamia ruoka- ja juomatavarain säilytyspaikkoja. Tällä purrella, joka oli varustettu niin sanotulla lampaanlapapurjeella, me siitä lähtien aina kävimmekin kalassa.
Näin kului kaksi vuotta.
Sattuipa sitten kerran, että isäntäni päätti lähteä purrellaan kalastelemaan parin kolmen ylhäisen maurilaisen kanssa, jotka olivat tulleet vierailemaan hänen luokseen. Edellisenä iltana hän lähetti purteen tavallista enemmän ruokatavaroita ja juomia ja käski minun myös ottaa mukaan kolme pyssyä ampumatavaroineen, hän kun vieraineen aikoi huviretkellä ampua vesilintujakin.
Minä tein työtä käskettyä, varustin ja puhdistin purren, nostin liput ja viirit ylös ja aamusta varhain istuin odottelemassa isäntää vieraineen. Mutta hänpä tulikin yksin ilmoittaen, etteivät vieraat voineetkaan tulla huviretkelle, heidän kun välttämättä täytyi lähteä asioilleen. Illaksi he kyllä tulisivat takaisin, ja minun pitäisi lähteä Xuryn ja hänen sukulaisensa kanssa ongelle hankkimaan tuoretta kalaa illalliseksi.
Silloin palasivat mieleeni jälleen entiset vapauden ajatukset: nythän oli hallussani alus, ruokatavaroita ja juomavettä runsaasti. Minne lähteä, sitä en tiennyt; sen vain tiesin, että pois minä yritän. Tuuli oli epäsuotuisa, se kun puhalsi koillisesta. Jos olisi ollut etelätuuli, olisin helposti päässyt Espanjan rannoille ja Gibraltarin salmen kautta Cadizin lahteen. Mutta siitä huolimatta olin päättänyt lähteä, menköön syteen tai saveen.
Kalastettuamme jonkin aikaa rannalla saalista saamatta huomautin seuralaisilleni, että huonostihan me muka tällä tapaa täytämme isännän käskyt; meidän täytyy lähteä ulommaksi. Maurilainen suostui vähintäkään vaaraa aavistamatta ja astui kokkaan vetämään ylös purjetta. Minä ohjasin purren noin peninkulman päähän ulapalle, jätin sitten peräsimen Xurylle ja menin itse kokkaan. Siellä asetuin maurilaisen taakse, sieppasin häntä vyötäisistä ja — yks kaks oli mies meressä. Hetken perästä hän pulpahti pintaan, kohosi kuin korkki ja läksi uimaan purtta kohti. Sen hän olisi pian saavuttanutkin, tuuli kun oli kovin laimea, mutta minä sieppasin pyssyn ja uhkasin ampua hänet, jos hän lähemmäksi yrittäisi.
— Meri on tyyni, sanoin minä, — olet hyvä uimari, käänny rantaan!
Minä aion paeta, kävi miten tahansa.