— Kuinka monta heitä oli?
Hän näytti sormillaan: seitsemäntoista.
— Minne he ovat joutuneet?
— He elää ja asuu minun kansan luo.
Minä miettimään. Varmaankin he olivat siitä laivasta, joka joutui haaksirikkoon saareni lähellä. Laivan jouduttua karille he astuivat varmaankin veneeseensä ja ajautuivat rantaan villien maahan. Tiedusteltuani tarkemmin haaksirikkoisten kohtaloa Perjantai kertoi heidän asuneen siellä jo neljä vuotta. Villit eivät tehneet heille mitään pahaa, hankkivatpa ruokavarojakin heille.
— Miksi ei sinun kansasi tappanut heitä ja syönyt?
— Ei! He tule veli valkean miehen kans.
Minä arvasin villien ja valkoisten miesten solmineen ystävyysliiton keskenään.
— Niin, lisäsi Perjantai, — ne ei syö kuin ne kun tappelee ja voittaa.
Toisin sanoen: eivät syö muita kuin sotavankejaan.