Laukaisematta vielä omaa muskettiani käskin Perjantain kiireimmiten tuoda kätköpaikasta pyssyt, jotka olimme sinne jättäneet. Saatuani ne annoin muskettini Perjantaille ja rupesin lataamaan tyhjiä pyssyjä käskien hänen sekä espanjalaisen hakea minulta ladattuja aseita, milloin tarvitsivat. Ei aikaakaan, niin huomasin espanjalaisen joutuneen kovaan taisteluun erään kookkaan villin kanssa, joka uhkasi häntä suurella puisella miekallaan. Espanjalainen, joka heikkoudestaan huolimatta taisteli erittäin uljaasti ja taitavasti, oli jo iskenyt vastustajansa päähän kaksi suurta haavaa, mutta villi, roteva ja väkevä mies, oli hyökännyt hänen kimppuunsa, kaatanut hänet maahan ja koetti nyt vääntää miekkaa hänen kädestään. Espanjalainen veti sillä välin toisella kädellään pistoolin vyöltään ja irrottautui miehestä, mutta laukaisi samalla pistoolinsa tappaen hänet siihen paikkaan, ennenkuin minä ennätin avuksi.

Perjantai, joka minun lähdettyäni oli jäänyt yksin, lähti ajamaan villejä takaa ilman muuta asetta kuin pelkkä kirves kädessään. Ensi työkseen hän löi kuoliaaksi ne kolme, jotka olivat haavoittuneet ensimmäisestä laukauksesta, ja sitten jokaisen, jonka vain saavutti. Espanjalainen tuli hakemaan minulta uusia aseita ja saatuaan käteensä lintupyssyn lähti ajamaan takaa kahta villiä, joita hän haavoitti kumpaistakin. He pakenivat metsään, jonne espanjalainen vähillä voimillaan ei jaksanut heitä seurata, mutta Perjantai juoksi heidän jäljessään ja löi toisen kuoliaaksi. Toinen oli kovin ketterä jaloistaan ja pakeni rantaan. Siellä hän heittäytyi veteen ja ui kanootin luo, jossa oli kolme muuta henkiin jäänyttä villiä. Nämä neljä olivat ainoat, jotka yhdestäkolmatta miehestä olivat päässeet meiltä pakoon.

Kanoottiin pelastuneet soutivat nyt kaikin voimin ulapalle ja pääsivätkin pyssyn kantamattomiin, sillä vaikka Perjantai ampuikin heitä kohti muutamia laukauksia, en huomannut yhdenkään sattuneen. Perjantai vaati nyt kiihkeästi, että lähdettäisiin ajamaan heitä takaa. Minäkin ajattelin, että jos nuo neljä pääsisivät meidän käsistämme, niin he veisivät kotipuoleensa sanoman tästä tapauksesta, ja ennen pitkää saisimme pari-, kolmesataa villiä kimppuumme. Sen vuoksi riensin rantaan, käskin Perjantain mukaani ja hyppäsin kanoottiin. Mutta suuri oli hämmästykseni nähtyäni veneen pohjalla miehen, jonka kädet ja jalat olivat sidotut. Hän oli kuolemaisillaan pelosta ja kauhistuksesta, sillä hän ei voinut nostaa päätään eikä siis tiennyt, mitä rannalla vallinnut kova pauke ja melu merkitsi. Mies parka oli niin lujasti sidottu ja niin kauan ollut tässä vaikeassa asemassa, että hän oli melkein henkitoreissaan.

Hetkeäkään epäröimättä katkaisin hänen siteensä ja yritin auttaa häntä ylös, mutta hän ei pysynyt pystyssä eikä kyennyt puhumaan. Hän voivotteli vain surkeasti luullen nyt joutuvansa teurastettavaksi. Käskin Perjantain ilmoittaa hänelle, että hän oli nyt pelastettu, ja annoin hänelle muutaman tipan rommia pullostani. Tämä vahvisti häntä, ja kuultuaan sen iloisen sanoman, että hän jäisi henkiin, hän elpyi kerrassaan ja nousi istumaan. Mutta tuskin oli Perjantai mennyt hänen luokseen ja nähnyt hänen kasvonsa, niin — kukaan ei olisi kyynelittä voinut heitä katsella! Perjantai sulki hänet äkkiä syliinsä, suuteli häntä, hyväili häntä, huusi sitten riemuissaan, nauroi, hyppi ja tanssi, väänteli käsiään, löi kasvoihinsa ja huusi ja hyppi taas kuin mieletön. Aivan mahdotonta oli saada häntä puhumaan yhtään selvää sanaa. Vasta pitkän ajan kuluttua hän hiukan tyyntyi, ja silloin sain tietää, että mies oli hänen isänsä.

En kykene kuvailemaan sitä rajatonta riemua ja hellää lapsen rakkautta, jota tämä villi parka osoitti nähtyään kuolemasta pelastetun isänsä. Hän hyppäsi veneeseen, hyppäsi siitä pois, riensi jälleen siihen, istahti isänsä viereen, avasi sylinsä ja painoi isänsä pään rintaansa vasten painellen ja hieroen käsillään isän jäykistyneitä ja siteistä pöhöttyneitä jäseniä. Tämän huomattuani annoin Perjantaille hiukan rommia, millä hieroa, ja se näkyi tekevän varsin hyvää.

Nyt ei voitu enää ajatellakaan takaa-ajoa. Villejä ei enää näkynyt. Hyvä olikin ettemme lähteneet, sillä parin tunnin kuluttua nousi ankara tuuli, jota kesti koko yön. Se puhalsi luoteesta ja oli heille siis aivan vastainen. En usko heidän koskaan enää päässeen rantaan.

Seitsemästoista luku

Vieraille eri teltta. — Ensimmäinen neljän miehen päivällinen. — Suuren matkan varustuksia. — Espanjalainen ja Perjantain isä lähettiläiksi.

Oli liikuttavaa nähdä, miten hellää huolta Perjantai piti vanhasta isästään, joka vieläkin istui kanootin pohjalla. Hän kantoi hänelle minulta saamansa leivän ja rommin. Omasta puolestaan hän vei sinne leilillisen vettä, ja tämä näytti virkistävän vanhusta enemmän kuin mikään muu.

Käskin hänen sitten viedä virvokkeita espanjalaisellekin, joka oli kovin näännyksissä istahtanut nurmelle tuuhean puun siimekseen, jäsenet vielä kovista siteistä hellinä ja pöhöttyneinä ja kykenemättä omin voimin nousemaan pystyyn. Perjantai alkoi hieroa rommilla hänenkin jäseniään tuon tuostakin vilkaisten sinne päin, missä isä oli. Äkkiä hän huomasi isän kadonneen näkyvistä ja sanaakaan sanomatta hän lähti juoksemaan rantaa niin hurjaa vauhtia, että tuskin näki jalan koskettavan maata. Ei vanhuksella mitään hätää ollut, hän oli vain oikaissut itsensä pitkäkseen kanootin pohjalle.