Minä käskin nyt hänen olla aivan hiljaa, otin suurimman pyssyn, pistin siihen aimo panoksen ruutia ja työnsin kaksi kuulaa päälle. Samoin tein toisellekin pyssylle. Kolmannen latasin viidellä pitkällä luodilla. Koetin osua petoa päähän, mutta se makasi käpälä kuonollaan, niin että luodit mursivat siltä polven. Se kavahti pystyyn, mutta vaipui jälleen maahan, nousi sitten kolmelle jalalleen päästäen mitä kamalimman karjunnan. Minä sieppasin toisen pyssyn ja tällä kertaa osuin petoa suoraan päähän. Se kaatui möristen ja vain hiljaa nytkäytellen ruumistaan. Nyt Xurykin rohkaisi mielensä ja pyrki maihin. Hän otti kolmannen pyssyn ja pitäen toisessa kädessään sitä veden yläpuolella ui rantaan. Siellä hän laukaisi pyssynsä petoon, ihan korvan juureen, jolloin se kokonaan heitti henkensä.
Olihan tuo uljas saalis, mutta ruoaksi siitä ei ollut, ja siksi minun kävi sääliksi kolmea turhaan tuhlattua panosta. Me nyljimme siltä nahan, mihin työhön kului melkein koko päivä, ja levitimme sen sitten kajuutan kannelle, jossa se kuivui parissa päivässä.
Kolmas luku
Yhä kauemmas etelään. — Ystävällisiä neekereitä rannalla. —
Leopardi. — Portugalilainen laiva. — Tilanomistajana Brasiliassa. —
Uusille matkoille. — Haaksirikko. — Ensimmäinen yö puussa.
Matkaa jatkettiin taas etelään päin kymmenen tai kaksitoista päivää. Ruokatavarat vähenivät vähenemistään, niin että meidän täytyi olla laihanpuoleisella muonalla. Maihin ei poikettu kuin vettä hakemaan. Aikomukseni oli päästä vihdoin Gambian tai Senegalin virran suuhun, toisin sanoen Kap Verden tienoille, missä toivoin kohtaavani eurooppalaisia laivoja. Tiesin näet, että kaikki laivat, jotka Euroopasta kulkivat Guinean rannikolle. Brasiliaan tai Itä-Intiaan, poikkesivat Kap Verden niemeen taikka samannimisiin saariin. Ellei minun onnistuisi kohdata tällaista laivaa, niin joutuisin neekerien käsiin, siis surman suuhun.
Vähitellen alkoivat seudut, joiden ohi purjehdittiin, näyttää asutuilta: parissa kolmessa paikassa huomasimme rannalla ihmisiä, mustia ja alastomia. Eräässä kohden he juoksivat rantaa pitkin meidän perässämme. Xuryn kiellosta huolimatta ohjasin purteni lähemmäksi rantaa päästäkseni pakinoille heidän kanssaan. Aseita ei ollut kenelläkään heistä, yhdellä ainoalla vain pitkä sauva kädessä. Xury sanoi sen olevan keihäs, jota he osaavat heittää hyvinkin kauas sangen tarkasti. Pysyttelin senvuoksi tarpeeksi pitkän matkan päässä ja koetin viittauksilla tehdä heille selväksi, että tahtoisin jotain syötävää. He taas puolestaan viittasivat minua pysähtymään. Laskettuani purjeet alas juoksi pari kolme heistä kauemmas maalle, eikä kulunut puoltakaan tuntia, niin he jo toivat tullessaan kuivattua lihaa ja jyviä. Mutta miten saada ne purteen? En uskaltanut nousta maihin, ja kovin hekin näkyivät pelkäävän meitä. Keksivätpä viimein keinon: laskivat tuomisensa rannalle ja menivät itse hyvin pitkän matkan päähän, kunnes me olimme nostaneet tavarat veneeseen. Sitten he jälleen tulivat lähemmäksi.
Viittauksin me sitten osoitimme heille syvää kiitollisuuttamme, sillä eihän meillä ollut mitään vastalahjaksikaan antaa. Ennen pitkää me kumminkin saimme tilaisuuden tehdä heille erittäin hyvän palveluksen. Ollessamme vielä lähellä rantaa tuli äkkiä vuorilta päin kaksi petoa vimmattua vauhtia merta kohti, toinen ajaen toista. Vihoissaanko lienevät olleet vai leikkiä lyöneet, en tiedä, mutta outoa se oli, sillä pedot liikkuvat harvoin keskipäivällä. Ihmiset rannalla säikähtivät pahanpäiväisesti, varsinkin naiset, mutta heistä välittämättä pedot hyökkäsivät suoraa päätä mereen, ja sielläkös alkoi tuima temmellys, ilmeisestikin iloinen kisa. Nähdessäni toisen lähenevän purttani latasin pyssyni kiireimmän kaupalla, ja niin pian kuin peto oli tullut pyssynkantaman päähän ammuin sitä silmien väliin. Se upposi samassa, mutta kohosi taas heti pinnalle, ja vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, koetti uida maihin, kunnes vihdoin vajosi veteen vähän matkan päässä rannasta.
En osaa sanoin selittää sitä kauhua ja hämmästystä, minkä pyssyn pamaus sai aikaan noissa ihmisparoissa. Muutamat kaatuivat maahan puolikuolleina säikähdyksestä. Nähtyään pedon uponneen ja huomatessaan minun viittailevan heitä lähemmäksi, he rohkaisivat kuitenkin mielensä ja riensivät petoa hakemaan. Helppo se oli löytääkin siitä kohdasta, missä veri punasi vedenpintaan. Minä heitin heille köyden, ja sen avulla he vetivät raadon ylös. Se oli hyvin kaunis, suuri leopardi. Neekerit nostivat kätensä ylös ihmeissään pedon kummallisesta kaadannasta. Mikä toinen peto oli, en tiedä, sillä laukauksen kuultuaan se ui heti maihin ja pakeni vuorille, mistä oli tullutkin.
Minä viittasin nyt neekereille kehottaen heitä pitämään saaliin omanansa, ja ylen kiitollisina he heti rupesivat sitä nylkemään. Ei heillä ollut puukkoja eikä muita veitsiä, mutta teroitetuilla puuaseilla he saivat sen ihmeellisen lyhyessä ajassa nyljetyksi. He tarjosivat sitten osan lihoja minulle, mutta kieltäydyin viitaten heitä pitämään kaiken hyvänään ja pyysin saada vain vuodan. Sen he antoivatkin, toivatpa vielä ruokavaroja entisten lisäksi. Näytin heille sitten tyhjän vesileilin ja käänsin sen alassuin. Siitä he ymmärsivät, että meillä ei ollut vettä. Ei aikaakaan, niin jo kaksi naista kantoi rannalle suuren astian — nähtävästi se oli päivänpaisteessa poltettua savea — täynnä vettä. Siitä Xury nouti purteen kolme täyttä leilillistä.
Sanottuamme jäähyväiset näille ystävällisille neekereille lähdimme taas hyvin varustettuina purjehtimaan edelleen. Yksitoista päivää kuljettiin yhtämittaa etelää kohti, kunnes vihdoin edessämme näkyi niemi, joka ulottui neljä, viisi peninkulmaa länttä kohti. Koska meri oli rauhallinen, lähdin suuressa kaaressa kiertämään tuota nientä. Kuljettuamme sitten parin peninkulman päässä olevan niemen ohitse, näin oikealla puolen taaskin maata. Nyt arvasin olevani Kap Verden niemen ja Kap Verden saarten välisessä salmessa. Kovin kaukana ne vielä kumminkin olivat nuo saaret, enkä tiennyt minne päin olisi oikein lähdettävä, sillä jos nousisi kova tuuli, en pääsisi mantereelle enkä saarillekaan.