Ja niinkuin hän,[146] mi karhuin kosti kerran, Eliaan vaunut näki viereviksi hevosten kohotessa korkeutehen,
mut silmin, seurata ei niitä voinut, vaan näki liekin pelkän leimuavan ja haihtuvan kuin pilvi taivahille;
niin liekit täällä läpi kuilun kulki jokainen sulkein sylihinsä vainaan, mut varkauttaan julki näyttämättä.
Sillalla seisoin, tarkoin nähdä tahdoin, ja jos en tarttunut ois kiveen kiinni, pudonnut oisin suoraan syvyytehen.
Oppaani, nähden mun niin tarkkaavaisna, nyt virkkoi: »Henget liekkilöissä piilee, jokainen omassaan, mi häntä polttaa.»
Ma hälle: »Mestari, sen suita kuullen varmempi oon, mut aavistin jo itse asian ynnä tietää vielä tahdoin,
ken vanki tuon on tulen, huipussansa kaksjakoisen, kuin roviolta nousis, joll' Eteokles veljinensä[147] paloi.»
Hän mulle: »Helmassa sen liekin kärsii Odysseus ynnä Diomedes: veljet olivat vilpin, nyt sen koston veljet.
Ja heidän liekissään nyt huoatahan vuoks hevon viekkahan, mi aukas portin, jost' ulos astui jalo Rooman siemen.
Siin' ilkityö, min vuoksi vielä suree Akilleusta kuollut Deidamia,[148] ja ryöstö Pallaan kuvan[149] rangaistahan.»