kuin kumpikin he kynnenkärjillänsä repivät ruumistansa raivokkaina tuon syyhyn vuoksi, jok' ei koskaan lakkaa.
Ja kynnet kyntivät niin ruvettumaa kuin perkkaa veitsi pintaa lahnan taikka muun kalan vielä suuri-suomuisemman.
»Oi sa, ken sormin kuorit itseäsi», eräälle heistä virkkoi Oppahani, »taas niillä nipistäin kuin pihtiraudoin,
niin totta kuin sun kyntes kestäköhön ijäti työssä tuossa, lausu, onko, latinalainen joku joukossanne!»
»Latinalaiset kurjat kumpainenkin olemme tässä», valittain hän vastas, »mut sinä ken, mi meiltä kysyit sitä?»
Oppaani hälle: »Olen saattelija tään miehen, joka vielä elää, hälle kaikk' kuilut helvetin ma näyttää aion.»
Yhteinen murtui tuki heiltä silloin, vavisten kumpikin nyt kääntyi minuun, ja muutkin, jotka sanain kaiun kuuli.
Minulle aukes mieli Mestarini, hän lausui: »Haasta, mitä tahdot, heille!» Ja minä haastoin, koska hän niin tahtoi:
»Niin totta kuin maan päällä muisto teidän muretko älköön mielist' ihmisien, vaan säilyköön all' auringon se monen,
keit' ootte, virkkakaa, ja kansaa mitä? Minulle tuota kertomasta älköön kipunne inho teitä kauhistako.»