Luimme kerran huviksemme kirjaa, mi kertoi Lancelotin[24] lemmentarun; olimme yksin, vailla epäilyä.
Tää luku usein posken kalventanut meilt' oli, silmän vienyt kohti silmää; mut lehti yks vain meidät langetutti:
kun luimme, kuinka suukon sulho painoi hymylle huulten ikävöidyn armaan, tuo, joka minusta ei eroo enää,
vavisten aivan suuteli mua suulle. Syy oli kirjan ja sen kirjoittajan; enempää emme lukeneet sill' erää.»
Kun toinen haamuista näin haastoi, toinen niin ääneen itki, että sääli syvä minulta tajun vei, kuin kuolla olin,
ja kaaduin niin kuin kuollut ruumis kaatuu.
Kuudes laulu
Kun toipui mieleni, mi mennyt lukkoon ol' langon, kälyn onnettuuden vuoksi, niin että sääli, murhe huumas minut,
näin uudet vaivatut ja uudet vaivat: kuhunka liikun, kunne käännyn, kunne ma katsonkin, nään kauhut kaikkialta.
Piirissä kolmannessa oon, miss' sade kirottu, kylmä, ikirankka lankee: se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.