Se päänsä korkealla kauan kantaa pitäen toista raskaan ikeen alla, se kuinka hävennee ja huoanneekin.
Kaks on vanhurskasta,[27] mut heit' ei kuulla: säentä kolme, kateus, ahneus, ylpeys, sydämet kaikki siell' on sytyttänyt.»
Puheensa surullinen päättyi tähän. Ma hälle: »Vielä mulle virka tieto ja salli sananvaihto toivomani.
Ah, suo mun tulla tuntemaan se paikka ja kohtalo, miss' ovat miehet jalot Tegghiajo, Farinata, Henrik, Mosca,
Iacopo Rusticucci, muutkin, jotka oikeutta tahtoivat. Heill' onko autuus nyt taivahan vai tuska helvetissä?»
Hän mulle: »Mustempien joukoss' on he, syy moninainen heitä pohjaan painaa. Voit heidät nähdä, jos niin alas astut.
Mut maan kun armaan päälle nouset jälleen sua anon muille mua muistuttamaan. En enempää ma virka enkä vastaa.»
Hän syrjään sitten silmät käänsi, katseen loi minuun karsaan, painoi päänsä, syöksyi sokeiden muiden lailla maahan multa.
Oppaani lausui: »Herää ei hän enää, ei ennen kuin soi torvet tuomiolle. Vihollisensa valtava kun saapuu,
he kukin löytävät taas haudan himmeen taas saavat lihallisen hahmon, ruumiin, ja sanan kuulevat, mi kaikuu iki.»