Oppaani astui purtehen ja sitten mun käski viereensä; ja nytpä vasta, mun tullen, pursi näytti painon saavan.
Veneessä kumpikin kun oltiin, vanha sen emäpuu läks vettä viiltämähän, mut syvempää kuin muuten sill' on tapa.
Rupakon kuolleen yli kuljettaissa, mutainen muudan nousi kohti mua ja lausui: »Kuka tulee liian varhain?»
Ma hälle: »Vaikka tulen, jää en tänne, mut kenpä itse oot, niin kamaltunut?» Hän mulle: »Näät, ett' olen itkeväinen.»
Ma hälle: »Henki kadotettu, tänne jää itkuus, vaivahasi! Tunnen sinut, mutainen vaikka koko muotos onkin.»
Päin purtta ojentui hän kaksin käsin, mut hänet torjui valpas Mestarini ja virkkoi: »Joudu muiden koirain joukkoon!»
Halasi sitten kaulaani ja otsaan mua suuteli ja lausui: »Ylväs henki, siunattu olkoon sinun kantajasi!
Maan päällä tuo ol' ylpeä; ei hyvä korista mikään hänen muistoansa, siks varjonsa niin tääll' on raivon vanki.
Niin moni pidetään maan mahtavana, mi täällä vain kuin sika suossa seisoo, jälkeensä jättäin kauhun, halveksunnan.»
Ma hälle: »Mestari, ois toivo mulla tuo nähdä suohon suistuvaksi, ennen kuin maalle nousemme me purrestamme.»