'Oi sielu seijas sa mantovalainen, min maine vielä maailmassa soipi ja soipa on maailmanloppuun saakka,
mun ystäväni, vaan ei onnen, harhaa nyt astuessaan vuorta autiota, niin ett' on pelko hänet käännyttänyt;
ja pelkään, että niin on erheen vanki, mikäli kuullut olen taivahassa, ett' apuun lähtenyt lien liian myöhään.
Nyt mene, käytä sanaas ynnä muuta, mi olla saattaa pelastukseksensa, hänt' auta niin, ma että lohduttaudun.
Beatrice on se, joka käskee sua; ma tulen sieltä, jonne jälleen halaan: lähetti Lempi näin mun haastamahan.
Kun eessä Herrani taas seison, hälle nimeäs usein mainin ylistäen.' Hän vaikeni, ja sitten aloin minä:
'O nainen siveä, min kautta yksin inehmon heimo kohoo kaiken yli tarhoissa taivaan pieni-piirisimmän.
Niin mua miellyttää sun määräykses, ett' tehty jos jo ois, ois myöhää mulle; enempi ei sun tarvis haastaa. Mutta
syy mulle virka, minkä vuoks et säiky sa alas tulla tähän keskuksehen paikasta, jonka laajuuteen jo halaat?'
'Kun tiedustaa noin tarkoin tahdot tuota', hän lausui, 'kerron lyhyesti sulle, ma miks en pelkää alas tulla tänne.