»On nainen, vielä hunnuton», hän vastas, »min kautta mieltyvä oot kaupunkiini, sit' ihmiset vaikk' kuinka moittineekin.
Tää ennus myötä ota matkallesi; ja jos mun kuiskeeni sun harhautti, sen tosiseikat sulle selvittävät.
Mut virka, näänkö edessäin sen miehen, mi säkeet uudet loi, näin alkavaiset: Ah, naiset, joill' on tieto lemmen taian.»[275]
Ma hälle: »Olen mies, mi vaarin otan kun lempi haltioi, ja minkä sydän edellä sanelee, sen panen kirjaan.»
»Oi veikko», virkkoi hän, »nyt nään sen solmun, mi sulki mun, Notarion, Guittonen[276] tuon uuden, armaan tyylin suloudesta.
Ma hyvin huomaan, kuinka sanelijaa kynänne tarkkaan, liki saattelevat; mut niin ei varmaan kynät tehneet meidän.
Ja syvemmin jos katsoo, aavat alat on meidän tyylistämme teidän tyyliin.» Ja nyt hän vaikeni kuin tyytyväisnä.
Kuin linnut, Niilin virran talvivieraat, keräytyy parviin joskus taivahalle ja rivitysten nopeammin lentää,
niin koko joukko varjo-vainajien pois kääntyi, kiirehtäen askeleitaan, keveinä tahdon vuoks ja laihuutensa.
Ja niinkuin mies, mi juoksemaan jo väsyi, jää jälkeen seurastaan ja harvaan astuu, siks kunnes rauhoittuvat rinnan palkeet,