min tietä lehdet herkät, väreilevät taholle sille kaikki taipui, jonne ens varjonsa tuo pyhä vuori heittää;
sijaltaan siirtyneet ne eivät sentään niin paljon, että pikkulinnut laanneet ois oksapuilla laulutaitehestaan,
vaan vastaan ottivat ne riemurinnoin ja laulain ensi leyhkät lehvästöhön, min basso säesteli heidän virttään,
kuin puulta puulle piinjametsän humu rannalla Chiassin[314] kasvaa, koska irti sirocco[315] sinkoo kädest' Aeoluksen.
Niin kauas ikimetsän helmaan käynyt jo olin verkkaan vaeltain, ett' enää tuloni kohtaa löytää ois en voinut.
Kas, silloin puro askeleeni esti, min aallot armaat rantojensa heinää taholle vasemmalle huojutteli.
Muu vesi puhtain meidän maailmassa sekoitetulta tuntunut ois varmaan tuon rinnalla, mi mitäkään ei salaa,
sen vaikk' on juoksu tumma, tumma iki, ainaisen alla siimeksen, mi päästä säteitä sinne kuun, ei päivän koskaan.
Ma seisahduin ja silmän juosta annoin yl' aaltojen ja moninaista katsoin ma kukkeutta puiden toukokuisten.
Ja mulle sieltä näkyi, niinkuin näkyy äkisti seikka, jonka kummastelu muut kaikki karkoittavi mielen mietteet,