Mut sitä karumpi ja ilkeämpi on pelto huono-kylvö, perkkaamaton, mit' enemmän on maassa kasvuvoimaa.
Hänt' ensin kannatin ma katseellani: kun nuoret näytin hälle silmät, siten hänt' oikeahan kerallain ma johdin.
Kun nuoruuteni kynnyksellä olin ja muutin elämäni, otti multa hän itsensä ja muille pois sen antoi.
Lihasta hengeks nousin, kasvoi hyve minussa ynnä kauneus, mut hälle en ollut enää yhtä kallis, rakas.
Hän käänsi käyntinsä päin tietä väärää, ajaen takaa hyvän kangastusta, mi pettää eikä lupaustaan pidä.
Näyt haltioidut turhaan hankin, joilla unessa, valvehilla vaadin häntä takaisin; hänpä huolinut ei tuosta.
Niin syvään lankes, ettei ollut muuta hänelle enää pelastuksen tietä kuin näyttää kuilut kansan kadotetun.
Siks kävin Tuonen tuiman kynnyksellä ja käännyin rukoillen ja kyynelöiden sen puoleen, jok' on tänne tuonut hänet.
Jumalan järjestys ja sääntö rikkuis, jos käytäis Leten yli, maistettaisi iloa moista maksamatta hintaa
katuen ynnä kyynelöiden siitä.»