Oppaani, jolle ihmiseltä näytin ma unestansa juuri heräävältä, nyt sanoi: »Mik' on sun, kun noin sa hoiput?
Oot yli puolen peninkulmaa käynyt sa silmät kiinni, kompuroivin jaloin kuin mies, mi unen on tai viinin vanki.»
»Isäni armas», hälle virkoin, »mua jos kuulet, kerron, mitä mulle näkyi, kun jalkani niin oli multa poissa.»
Ja hän: »Vaikk' kantais sata naamiota sun kasvos, eivät vähimmätkään oisi minulle salatut sun miettehesi.
Näkysi näit, siks ettei sydämesi vesiltä rauhan sulkeutuisi, jotka lähteestä ijäisestä virtailevat.
En kysynyt: 'Mik' on sun?' kuin se tekee, mi katsoo silmin vain, jotk' eivät näe, kun hengetönnä kuollut ruumis lepää.
Mut kysyin vahvistaaksein jalkojasi; näin kannustettava on kuhnureita, kun heräävät, he ettei aikaa tuhlais.»
Astuimme illan suussa, tarkkaavaisna niin kauas kuin voi silmä kantaa, kohti säteitä kirkkahia päivänlaskun.
Mut katso, silloin savu[159] sankka nousi päin meitä, pimeämpi yötä, eikä paeta paikkaa meille ollut missään.
Se meiltä näön vei ja ilman puhtaan.