Näin huusi ääni eräs. Lausui mulle nyt Mestarini: »Vastaa hälle, kysy häneltä, viekö ylöspäin tää polku!»
Ja minä: »Luotu oi, mi puhdistaudut kauniina palatakses Luojas luokse, saat kuulla ihmehen, jos seuraat mua.»
»Niin kauas seuraan kuin on mulla lupa», hän vastas, »ja jos savu silmät peittää, on korvakuulo meitä yhdistävä.»
Ma hälle: »Vielä tässä hahmossani, min kuolo poistaa, ylöspäin ma kiipeen ja käynyt kauhut helvetin ma olen.
Kun ottanut mun laupeuteensa Luoja niin on, ett' tahtoo kartanonsa näyttää tavalla nykyisestä poikkeevalla,
sa ällös salaa, kuka ennen olit, vaan nimes virka, suunta suora neuvo, solalle että sanas meitä johtais!»
»Ma Marcus[161] olin, mies lombardialainen; maailman tunsin, pyrin kuntoon, johon nyt enää joustaan jännitä ei kukaan.
Tiell' olet oikealla noustaksesi.» Näin vastas, lisäs hän: »Ma pyydän, että rukoilet eestäni, kun ylhääll' olet.»
Ma hälle: »Mitä multa pyydät, täyttää lujasti lupaan; vaan mun halkaisevi epäily muuan, jos en pääse siitä.
Se ensin oli yksi-syinen, nyt se on kaksi-syinen; sanas varmentavat sen, mitä kuullut oon[162] ja itse tunnen.