Hän tekee meille,[175] me mink' itsellemme; ken vartoo pyyntöä, kun näkee tarpeen, näät viekkahasti valmistuu jo kieltoon.
Siis kutsuansa jaloin seuratkaamme! Nouskaamme nopsaan, ennen kuin yö lankee, tai estyy tiemme aamunkoittoon asti.»
Noin puhui Oppaani; nyt askeleemme päin portahia yhdess' ohjasimme, ja heti ensi asteella kun olin,
ma tunsin lähelläin kuin siivenlyönnin,[176] kuin leyhkän kasvoillain, ja soi: Beati Pacifici,[177] jotk' ovat vailla vihaa.
Niin paljon nousseet oli päämme päälle jo viime säteet, joita pimeys seuraa, ett' tuolla täällä tähtönen jo syttyi.
»Ah, voimani, miks multa niin sa menet?» ma sanoin itseksein, kun tunsin, että jalkaini kunto kangistui jo kovin.
Olimme siinä, missä nousseet portaat ei enää; seisoimme jo liikkumatta kuin laiva, joka laskenut on rantaan.
Nyt hiukan kuullostin ma kuullakseni jotakin pyöröstä tään piirin uuden, mut sitten käännyin Mestariin ja lausuin:
»Isäni armas, virka, mitkä synnit pois pestään piirissä, miss' oomme? Jalka jos seisahtuikin, jatkukoon sun puhees.»
Hän mulle:[178] »Hyvän rakkaus, mi niukka tekoihin oli, täällä täydellistyy, ja sounti liian hidas rangaistahan.