Ne, jotka pisar pisaralta pahan,[204] mi vaivaa koko maailmaa, pois itkee, näät ulko-äärtä ovat liian liki.
Kirottu ollos, susi vanha,[205] joka enempi erästät kuin peto mikään vuoks nälkäsi, mi milloinkaan ei täyty!
Oi taivaat, joiden kierto, niinkuin luullaan myös maankin olot, elin-ehdot muuttaa, tuon suden milloin saapuu karkoittaja?
Hitaasti käytiin, varovasti; pidin silmällä vainajia, joiden kuulin ma ähkyn kurjan, itkun säälittävän.
Ja kuulin käydessäni: »Maaria armas!» niin itkein edessämme huoattavan kuin nainen huokaa synnytyksillänsä.
Ja sitten: »Köyhä siihen määrään olit kuin meille näyttää soppi seimen, jonne sa pyhän kätkit kerran saalahasi.»
Ja sitten seuras: »Oi, Fabricius[206] kelpo, mi ennen tahdoit hyveen köyhän pitää kuin pahein saada suurta rikkautta!»
Nuo sanat minua niin miellyttivät, ett' astuin luo ja tuta tahdoin sielun, mi näytti olleen niiden lähtökohta.
Hän vielä puhui auliudesta, jota osoitti Nikolaus[207] impyeille, hyveeseen johtain heidän nuoruutensa.
»Oi sielu», lausuin, »joka haastat hyvää niin paljon, virka, kuka oot, miks yksin tuot' ylistystä toistat ansaittua![208]