Jo äyrähältä rannan raisun äkin hän syöksyi pitkin vuorta viettävätä, mi kuilun seuraavan on toinen parras.
Ei myllyn-uraa myöten juokse vesi ratasta pyörittämähän niin nopsaan, ei rattaan siipihinkään syöstessänsä,
kuin pitkin palletta nyt Mestarini mun kantain polvellansa niinkuin lastaan, ei enää niinkuin seuralaista saattain.
Hän jaloin tuskin pohjaa polki kuilun, kun vainoajat päämme päällä näkyi, huipulla törmän; vaan ei tuosta vaaraa.
Näät Taivaan tahto, joka pannut heidät viidennen kuilun vartioiksi oli, sen ulommaks ei heille voimaa suonut.
Alhaalla siinä lauma maali-iho se kiersi hitain askelin ja itkein ja ulkomuodoin murtunein ja raukein.
Heill' oli viitat, niiden niskapussit vedetyt silmäin yli, kaikki kuosiin, mi Kölnin munkeilla on käytännössä.
Ne päält' on kullatut ja huikaisevat, sisältä lyijyä, niin raskaat, että sen rinnall' olkiset vain Fredrik keksi,[127]
voi viittaa, joka ijäisesti painaa! Kävimme jälleen suuntaan vasempahan, kuin hekin, katsoin vaikerrusta vaivan.
Mut tautta taakkansa tuo lauma raukee niin hiljaa kulki, että seura uusi meill' oli joka jaksannalla jalan.