»Niin totta kuin maan päällä muisto teidän muretko älköön mielist' ihmisien, vaan säilyköön all' auringon se monen,
keit' ootte, virkkakaa, ja kansaa mitä? Minulle tuota kertomasta älköön kipunne inho teitä kauhistako.»
Näin toinen: »Olin mies Arezzon,[179] saattoi mun roviolle Albero da Siena, mut syy ei surmani mua tänne tuonut.
Hänelle lausuin tosin leikilläni, ett' ilmaan nousta muka siivin voisin, ja hän, tuo tuhma, mutta utelias,
mun taitoani tahtoi nähdä; minä ruvennut kun en Daidaloksen virkaan, hän tuosta poltatti mun piispallansa.
Mut kuiluun viimeisehen, kymmenenteen, vuoks alkemian, jota harjoitin ma, tuomitsi minut Minos pettymätön.»
Ma Mestarille: »Onko ollut koskaan niin tuhmaa, turhaa kansaa kuin on Sienan? Ei riitä siinä edes ranskalainen!»
Sen toinen spitalinen kuuli, lausui: »Pois lue Stricca[180] toki, hän, mi taisi niin hyvin panna tavaransa talteen!
Ja Niccolo, mi ensin keksi, että saa neilikasta hyvän ruokahöysteen; sen sitten omaksuikin Siena kaikki.
Pois lue joukko[181] myöskin, jossa tuhlas Caccia d' Asciano viinitarhat, metsät, ja Abbagliato aivojensa älyn.