Erotin eräältä jo kasvot, rinnan, käs'varret jotka pitkin kylkiluita riippuivat, olkapäät ja vatsaa osan.
Varmaankin hyvin teit, sa luonto, moista lakaten sukukuntaa siittämästä ja riistäin mahdin tuon Mars-jumalalta.
Ja että norsut ynnä valaskalat maan päälle loit ja luot, sit' oikeana pitävi mieli oikein katsovainen,
näät missä pahaan tahtohon ja voimaan myös yhtyy järjen täyden käyttökyky, inehmo siinä aseeton on aivan.
Leveät, pitkät oli kasvot hällä kuin Rooman Pietar-kirkon pronssipiinja, ja samansuhteinen myös muukin ruumis.
Ja vaikka ranta puoli vartta peitti, vyöliinan tapaan, sentään pisti esiin niin paljon, ettei friisiläistä kolme
ois päällekkäin hänt' tukkaan yltänehet; hyvinkin vaaksaa kolmekymment' oli näät kaulaan saakka yläpuoli varren.
»Rafel mai amech izabi almi»,[190] noin huutaa alkoi suu tuo julma, joka ei luotu ollut virsiin lempeämpiin.
Oppaani hälle virkkoi: »Tuhma sielu, puhalla torvees, siihen vaivas purkain, kun vihas paisuu tai muu intohimos!
Kaulaasi kopeloi, sa hullu henki, niin hihnan löydät, jossa torves killuu kuin laatta poikki laajain ryntähitten.»