Ja sinä siellä, ihminen, mi elät, pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!» Mut kun hän näki, etten poistunutkaan,
hän virkkoi: »Toinen valkama, tie toinen sun viep' on virran yli; keveämpi sua sinne kantamahan pursi sopii.»
Näin hälle opas: »Älä suutu, Karon, tää tahto siell' on, jossa voidaan kaikki, mit' tahdotaan. Ja muuta ällös kysy!»
Tyytyivät silloin posket haiveniset suon sinitumman laineen lautturilta, min silmäin ympäri yön liekit paloi.
Mut sielut nämä, uupuneet ja paljaat, värinsä vaihtain, hampain kalisevin nuo sanat julmat kuulivat. He kiros
Luojaansa, kiros äitiä ja isää ja ihmisheimoa ja paikkaa, aikaa ja siementä ja syytä syntymänsä.
Kaikk' yhdessä he, ääneen itkein, sitten rannalle saivat kamalalle, joka jokaista vartoo, ken ei pelkää Herraa.
Tulisin silmin heitä Karon tarkkaa, kokoilee kaikki purtehensa, selkään lyö sitä airollaan, ken vitkastelee.
Kuin syksyn lehdet, toinen toisen jälkeen, putoovat puusta, kunnes oksa yksin alasti katsoo maahan, jätteisiinsä,
niin Adamin myös siemen kehno: syösten rannalta yksitellen, seurasivat, kuin linnut kutsujaa, he Karonia.