ma ylös noustuani Mestarille: »Tään ennen kuin ma jätän kuilun, poista minulta harha sekä haasta hiukan!
Miss' on nyt jää? Kuinka tuo nyt päälleen noin keikahti? Ja kuinka on niin äkin Aurinko illan aamuks saada voinut?»
Hän mulle: »Tuollapuolen keskipisteen viel luulet olevas, ma jossa killuin karvoista madon,[223] maata puhkaisevan.
Siell' olit alas astuttaissa, mutta kun käännyin, kuljit läpi pisteen, johon taholta jokaiselta painot painuu.
Nyt päälläs on maanpiiri toinen, sille vastainen, jota manner laaja kattaa ja jonka kukkulalla surmattihin
Hän, joka syntyi, eli synnitönnä. Sun jalkas lepää päällä piirin pienen, min toinen puolisko on paikka Judaan.
Tääll' aamu silloin on, kun siellä ilta; ja hän, min karvat tikapuumme oli, on paikoillaan ja seisoo niinkuin ennen.
Hän tältä puolen taivahasta putos, ja maa,[224] mi ennen siinä kaartui, häntä peläten peittyi mereen, nousten siitä
taas meidän pallonpuoliskolla, ehkä paeten häntä myös tään onton paikan maa muodosti sen päälle vuoren nostain.»
On paikka siellä alahalla, yhtä etäällä kuin on Belzebubin hauta, mi näy ei silmin, mutta tiedon josta