Uneni jälkeen pitkä viel' ei taival meilt' ollut jäänyt taa, kun näin ma tulen mi valkas pimeyden puolipiirin.
Olimme siitä vielä matkan päässä, mut siksi liki, että saattoi nähdä siin' asuvaksi kansaa arvollista.
»Oi sinä, tieteen, taiteen kaiken tähti, keit' ovat nää, niin kunnioitut, että he täten muista täällä erotetaan?»
Hän mulle: »Maine, joka maailmassa soi heistä vielä, hankkinut on heille tään armon taivahaisen ynnä avun.»
Samassa kuulin äänen kaikuvaksi: »Suur' Runoniekka, sulle kunniata! taas varjos palajaa, mi poissa oli.»
Kun vaiennut ol' ääni, neljän näin ma vastaamme varjon ylvään kiirehtävän, ei riemu eikä murhe muodossansa.
Näin alkoi haastaa hyvä Mestarini: »Näetkö miehen, miekka kädessänsä, mi muiden eellä kuninkaana kulkee:
hän on Homeros, laajin laulajoista, tuo toinen on Horatius, pilkkakirves, Ovidius kolmas, neljäs on Lucanus.
Kun heille kaikille se nimi sopii, min äsken meille ääni huusi, mua he kunnioittavat, ja se on oikein.»
Noin täällä koossa näin ma koulun kauniin, näin mestarit sen ylvään tyylin laulun, mi muista korkeinna kuin kotka lentää.