Kun oltiin ylä-äyrähällä kuilun, rinteellä vuoren avoimella, kysyin: »Mun Mestarini, mitä tietä mennään?»
Hän mulle: »Alaspäin ei askeltakaan! Mua seuraa, vuorta nouse, sikskuin joku näkyvi, joka tiemme varman tietää.»
Huipulle vuoren kantanut ei katse ja jyrkemp' oli rinne sen kuin viiva, mi osoittavi puolet suoraakulmaa.
Väsynyt olin, siksi lausuin: »Isä, ah armas, käänny, katso, kuinka jälkees ma yksin jään, jos käy et hitaammasti!»
Hän vastas: »Poikani, koe kestää tuonne!» ja viittas reunaa vähän matkan päässä,[37] mi koko vuorta vyönä kiersi. Mua
sanansa nuo niin innostutti, että kapusin kaikin voimin jäljessänsä, sikskuin ma seisoin paasiparvekkeella.
Istuimme tuohon kumpainenkin, kasvot päin itää, josta oli käynyt kulku; on usein ilo katsoa näät taakseen.
Loin silmän ensin ala-äyrähille, ja sitten ylös, sekä ihmettelin, kun vasemmalta meihin paistoi Päivä.
Vergilius näki, kuinka tyrmistytti mua vaunut valkeuden nuo, kun siinä ne edessämme pohjan äärtä vieri,
ja virkkoi: »Jospa Castor ynnä Pollux[38] ois seurassa tuon suuren kuvastimen, min valo ylös niinkuin alas virtaa,[39]