Mun siinä sumentuivat silmät, viime sanani oli nimi Neitseen; siihen ma kaaduin, jäi vain sinne ruumis kuollut.
Ma totta puhun, eläville kertaa: Jumalan enkel' otti mun, mut piru pimeyden huus: 'Miks viet sa saalihini?
Ijäisen hänestä, laps Taivaan, saanet vuoks kyyneleen, mi hänet multa riistää, mut muuhun nähden mull' on toiset tuumat.'
Sa hyvin tiedät, että höyryt kosteet, joit' ilmaan kertyy, jälleen veeksi jäähtyy, kun ovat nousseet kylmiin kerroksihin.
Tajusi paha-tahto[55] tuo, mi pahaa vain miettii, keinotkin, ja tuulen nosti ja usman voimallansa luontaisella.
Hän päivän päättyessä laakson peitti ain Pratomagnost'[56] asti vuoriin suuriin sumulla, tihentäin niin taivaan kaiken,
veeks että muuttui ilma kohdullinen, ja sade lankesi, ja mit' ei juoda maa voinut, vieri virroin ynnä puroin,
ja kun ne suistui jokiin suuriin, syöksyi nää vihdoin kymiin kuninkaallisehen[57] vauhdilla vastaan-pitämättömällä.
Ruumiini kylmän Archiano hurja löys alajuoksustaan, sen heitti Arnoon, ja hajos rinnaltani risti, jonka
tein käsistäin, kun tuska voitti minut; näin pitkin rantoja ja pohjaa vierin, mun kunnes peitti muta virran tuoma.»