Yhdeksäs laulu
Titonen[97] vanhan jalkavaimo sylin jo jättänyt ol' armaan ystävänsä itäistä vaalentaen taivonkantta.
Sen kulmaluilla hohtokivet kiilsi eläintä kylmää[98] tuota hahmotellen, mi ihmisiä pyrstöllänsä pistää.
Kaks askeltansa[99] astunut jo oli yö siinä, missä oli paikka meidän, ja kolmannen jo siivet siirtyi alas.
Ma, jossa Aadam vielä jäljell' oli, nukahdin silloin ruohikolle, minne olimme kaikki viisi[100] istunehet.
Ol' hetki, jolloin aamun suussa alkaa jo pääsky[101] laulaa murhevirsiänsä ehk' ensi tuskiensa muiston vuoksi;
ja silloin ruumihista kauimpana on sielumme ja vähin vanki järjen, sen nä'yt[102] että jumalaistuu melkein.
Unessa näin ma silloin liitelevän taivaalla kotkan kultahöyhenisen avoimin siivin alas laskeakseen.
Minusta tuntui kuin ma ollut öisin kedolla, jolta keskelt' omaistensa jumalten pöytään Ganymedes vietiin.
Ma mietin: Ehk' on tapa vaakalinnun vain täällä erästää, ehk' ylenkatsoo muualta mitään kynsissään se kantaa.