Tiesimme, että askeleemme kuuli nuo sielut kalliit, vaan kun vaikenivat, se meidät sai tien suuntaan uskomahan.
Kun kaksin taas me astuimme, nyt ääni kuin ukkosen, kun halkaisee se taivaan, taholta vastaiselta soija sanoi:
»Mun murhatkoon, ken minut kohdanneekin!»[153] Ja pakeni kuin jyly loittoneva äkisti pilven puhki iskettyään.
Ja kun se laannut oli korvistamme, jo toinen tuossa pauhinalla tuli kuin ukkos-säällä jymy seuraa toistaan:
»Ma oon, ma oon Aglauros[154] kivettynyt!» Nyt hiipiäksein Runoniekan turviin taa enkä eteen askeleen ma otin.
Ol' ilma hiljennyt jo kaikkialla. Hän mulle virkkoi: »Tuo ol' ohja kova, min tulis riittää rajaks ihmiselle.
Mut te, te syötte syötin, niin ett' onkeen te käytte vanhan vainoojanne; siksi ei teille auta suksutus, ei suitsi.
Teit' taivas kutsuu, päilyy päänne päällä ja näyttää, tarjoo ikikauneutensa, mut teidän silmänne vain maahan katsoo;
siks teitä lyö Hän, joka kaikki tutkii.»
Viidestoista laulu