unessa luoksein nainen[193] sammalkieli ja kierosilmä, vääräsääri tuli, ja käsirikko ynnä kalman-karva.
Ma häntä katsoin; ja kuin Päivän alla jäsenet virkoaa yön jähmettämät, niin alla katseeni tuon kieli kirpos
ja sitten varren koko ryhti nousi vähässä ajassa ja kasvot valjut sai värin, jota niille toivoo rakkaus.
Kun irti saanut kielenkannat oli, hän alkoi laulaa niin, ett' tuskin kääntää hänestä huomiotain voin ma enää.
»Ma oon», hän lauloi, »oon seireeni armas, mi merimiehet ulapalla hurmaan, niin olen kuulla suloinen ja lempee.
Ma laulullani harhaisalta tieltään Odysseun käänsin, ja ken minuun tottuu, ei pyri pois, niin hänet laulan lepoon.»
Viel' ehtinyt ei sulkea hän suutaan, kun nainen pyhä[194] nopeasti näkyi tulevan luoksein, tuota häväisemään.
»Vergilius, Vergilius, ken tuo on?» hän kysyi suuttuen; tää esiin astui ja kiinti katseensa vain naiseen jaloon,
mi toiseen tarttui, eestä aukas hänet, repäisi rikki vaatteet, vatsan näytti; sen hajuun heräsin ma hirveähän.
Loin silmäni ma Mestariini hyvään, mi lausui: »Kolme kertaa kutsuin sua, käy, joudu, etsikäämme sisäänkäyntis!»