Se ensin tahtois, vaan ei salli halu, min sille tuskaan tahdon-vastaisehen, kuin ennen syntiin, säätää Luojan oikeus.
Ja ma, ken maannut vuotta viisisataa täss' olen vaivassa, nyt vasta tunsin tyyssijaan parempahan tahdon vapaan.
Siks tunsit, että järkkyi maa, ja Herraa ylisti kautta vuoren sielut hurskaat, hän että heidät pian kutsuis kotiin.»
Näin hän; ja koska janon mukaan juoman on nautinto, en sanoa ma saata, se mulle minkä teki mielihyvän.
Ja viisas Mestari: »Nyt verkon näen, mi teitä kietoo, ja kuin siitä päästään, miks vuori järkkyy ja miks iloitsette.
Suvaitse virkkaa mulle nyt, ken olit; sanoihis sisältyköön myös, miks täällä niin monta maannut olet vuosisataa.»
»Ma olin kuulu», vastas toinen,[237] »aikaan, kun hyvä Titus[238] kosti naulanreiät ne, joista juoksi Judaan myömä veri.
Sen salli Korkein. Maailmassa maine mull' oli tuo, mi kunniaa suo enin ja enin kestää, vaan mult' usko puuttui.[239]
Niin suloisesti lauloin, mies Toulousen, mun että Rooma omaksensa otti ja myrtein kulmaluuni seppelöitsi.
Nimeni päällä maan on vielä Statius; ma Tebaa lauloin, suurt' Akilleusta, mut taakka toinen tää mun tielle mursi.