näin lausui hän, mi isää enemp' oli: »Nyt tule, poikasein! On jaettava paremmin aika, mik' on meille suotu.»
Ma käänsin kasvoni ja nopsin jaloin lähenin Viisahia, joiden puhe minulta poisti matkan vaivat tyysti.
Kas, silloin kuului itku ynnä laulu Labia mea, Domine! niin että se ilahdutti sekä murhetutti.
»Ah, isä armas, mit' on tuo?» ma kysyin. Hän vastas:[259] »Varjoja vain kulkevia; kenties näin kirvoittaa he synnin kuormaa.»
Kuin pyhiinvaeltajat mietteissänsä, jos jonkun oudon kohtaavat he tiellä, pysähdy eivät, jälkeen katsahtavat,
niin takanamme, kiirehemmin käyden, tuli ja meni, kasvoi, kulki ohi nyt hurskas, vaikeneva varjojoukko.
Syvällä silmät oli heillä, synkät, ja kasvot kalpeat ja ruumis laiha, niin että nahka luita myöten liittyi.
En luule, että Erysikton[260] oli niin nihki laiha nikamiinsa saakka, kun enimmän hän nälän tunsi tuskaa.
Ma sanoin itsekseni: Tää kai kansa on se mi kadotti Jerusalemin, kun lihaa poikansa Maria nokki.[261]
Olivat silmäkuopat heillä niinkuin kivetön sormus; ja ken lukee omo[262] kasvoilta ihmisen, nyt m:n näki.