»En tiedä», vastasin, »kuink' kauan elän; mut niin ei paluuni lie nopsa, että sit' ennen tahtoni ei rannall' oisi.
Näät paikka,[277] johon asumaan oon pantu, käy päivä päivältä vain kurjemmaksi ja näyttää tuomitulta perikatoon.»
Hän mulle:[278] »Heistä syyllisimmän näen hevosen hännässä ma laahautuvan päin laaksoa, miss' sovitust' ei synnin.
Rutommin aina joka askeleella elikko rientää, kunnes murskaa hänet ja jättää ruumiin rujon, muodottoman.
Nää kierrä kauan kappaleet ei taivaan»— täss' ylös katsoi hän—»kun selväks sulle se käy, jot' en voi selvemmin nyt virkkaa.
Sa jälkeen jääös nyt! Näät niin on kallis tääll' aika, että kadotan ma liikaa, jos tasajalkaa taivallan sun kanssas.»
Kuin joskus joukost' eroo ratsahien ritari joku laskein täyttä laukkaa, ens ryntäyksen kunniaa näin etsein,
erosi meistä askelin hän pitkin; jäin tielle minä noiden kahden kanssa, elämän suurten entispäälliköiden.
Kun päässyt eellemme niin kauas oli, hänt' ettei enää silmä erottanut kuin järkeni ei sanojansa äsken,
läheltä mulle raskahat ja tuoreet näkyivät oksat heelmäpuun, nyt toisen, kun sinnepäin juur' kääntynyt ma olin.