Ojennuin katsomaan, ken olla saattoi, eik' koskaan puunna metalli tai lasi sulatus-uunissa niin punaisena
kuin näin ma erään, joka virkkoi: »Nousta jos tahdotte, on tänne käännyttävä; ken rauhaa etsii, tätä tietä kulkee,»
Näkönsä häikäisi niin silmät multa, ma että käännyin jälkeen opettajain kuin mies, mi kulkee korvakuulon mukaan.
Ja niinkuin airueena aamunkoiton tuoksahtaa tuulen toukokuisen henkäys, lemulla kukkain, ruohon kyllästetty,
niin tunsin otsallani tuulenleyhkän[281] ja sulan huomasin ma suihkavaksi, mi tuoksui Taivahan ambrosialta,
ja sanat kuulin: »Autuaat, joit' armo niin valistaa, heili' ettei kurkun ilot halua liikaa lietso rintaluihin,
vaan että korkein heille ain on kohtuus!»[282]
Viideskolmatta laulu
Ol' aika nousta nopeasti: jäänyt jo Härjän haltuun Auringolta oli meridiani, Yöltä Skorpionin.[283]
Siks niinkuin mies, mi viivy ei, vaan samoo tietänsä eespäin, mitä sattuneekin, kun häntä ajaa pakkotarpeen tutkain,