Beatrice seisoi kaikin katsein pyöröön ijäiseen[8] kiintyneenä; mutta minä pois siitä silmät siirsin, katsoin häneen.
Mun muuttui hänen katsannostaan mieli kuin ruoko-ruoastansa muuttui Glaucus,[9] jumalten kumppaniksi mennen mereen.
Ei yli-ihmisyyttä sanoin saata kuvailla; siksi vertaukseen se tyytyy, kokea moista joll' on ollut armo.
Olinko vain se itsestäin, min viimeks loit, Rakkaus, sa taivaan vallitsija? Sa tiedät sen, mi valollas mun nostit.[10]
Kun nyt tuo kehä, joka ikuisesti sua ikävöi, mun kiinti huomioni sävelin,[11] joita sinä jaat ja suistat,
niin paljon palavaa näin kantta taivaan tulesta Auringon, ett' eivät sade ja virrat järveä niin laajaa laita.
Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus mun sytti syytä niiden tietämähän; halua moista tuntenut en koskaan.
Siks hän, mi näki mieleni kuin minä, tuon myrskyn tyynnyttääkseen suunsa aukas ja vastasi jo ennen kuin ma kysyin
ja alkoi: »Itse väärin mielikuvin teet itses tuhmaksi, niin ettet huomaa, mitä sa huomaisit ne luotas heittäin.
Et ole päällä maan kuin luulet, mutta salama kiidä kodist' oikeasta niin nopsaan ei kuin sinne kiidät sinä.»