Vesillä vierin, joill' ei käynyt kukaan; Minerva tuulen suo, Apollo johdon ja Musat mulle Karhun merkin näyttää.
Te toiset harvat, jotka kurkoititte jo varhain leipää Enkelein, mi täällä elättää, mutta kyllästä ei koskaan,
te hyvin voitte aavan aallot soutaa ja vanaveessäin seuraella, ennen kuin sulkeuu se eessä kokkapuunne.
Niin kummastuneet matkamiehet Kolkiin ei mainehikkaat nähden, kuinka kynti vakoja Jason,[14] kuin te kummastutte.
Janomme ainainen ja synnynnäinen, mi meiss' on valtakuntaan luojan-luomaan vei meitä kiireesti kuin taivas kiertää.
Beatrice ylös katsoi, häneen minä; ja tuokiossa, jossa tuskin nuoli levähtää, lentää, jättää liipasimen,
jo siellä olin, missä seikat kummat kiinnitti katseeni; ja siks hän, jolle mun huoleni ei outo olla voinut,
kauniina, lempeänä kääntyi minuun: »Luo Luojan nosta mielen kiitos», lausui, »hän ensi tähteen saattanut on meidät.»
Minusta tuntui, meitä pilvi kattoi sees, sankka, luja, kiilto-kirkas niinkuin timantti, johon silmä Päivän sattuu.
Tuo ikihelmi sisähänsä meidät näin sulki, kuten vastaan ottaa vesi säteitä valon, silti särkymättä.