Nyt yli aallon samean soi jyly, niin kaamea, niin hirmuinen, se että molemmat rannat saattoi vapisemaan.
Se oli pauhun kaltainen, kun tuuli vastaisten lämpövirtain villitsemä päin metsää syöksyy ylivoimaisesti
ja oksat katkoo, repii, kauas kantaa, yleten ylpein tomupyörtein, ajain pakohon pedot, karjat, kaitsijatkin.
Paljasti kasvoni ja lausui Opas: »Nyt silmähermos sinne suuntaa, missä on sumu sankin tuolla muinaissuolla!»
Kuin sammakot saa joka suuntaan kiireen tullessa tuiman vesikäärmeen, kunnes on kukin kuuristunut pohjamutaan:
niin yli tuhannen näin vaisun vainaan tielt' yhden karkkoovan, mi Styxin vettä vaelsi kuivin jalkapohjin polkein.
Hän huurun raskaan siirsi silmiltänsä vasenta vieden usein kättä eteen, ja siitä yksin kärsivän hän näytti.
Tajusin taivaan airueeksi[37] hänet ja käännyin Mestariin, mi merkin antoi mun hälle kumartaa ja seista hiljaa.
Ah, kuinka näyttikään hän vihaiselta! Luo portin astui, valtaraipallansa sen aukaisi hän estehettömästi.
»Taivaasta karkoitettu kansa halpa», hän huusi seisten kauhun kynnyksellä, »mist' onkaan julkeus tuo teihin tullut?