Kuudes laulu
»Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää radalta käänsi kantataaton, joka Lavinian otti, vuosisataa kaksi
ja yli pysyi Luojan lintu hiljaa sopessa Europan[52] ja kukkuloita lähellä, joilta ensin lähti lentoon.
Vallitsi pyhäin sulkain varjon alla, kädestä käteen mennen, maailmata; näin vaihtui valta, joutui käteen minun.
Ma keisar' olin, oon Justinianus,[53] mi vuoks ens Rakkauden, jonka tunnen, laeista otin liian pois ja turhan.
Jo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin, ma yhteen luontoon Kristuksessa uskoin, en enempään, ja tyydyin uskohoni.
Mut Agapetus siunattu, mi silloin ol' ylipaimen, sanoillansa minut sai ohjatuksi oppiin oikeahan.
Hänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen oppinsa laadun, kuin sa nähnet toisen todeksi, vääräks toisen vastakohdan.
Kun tielle Kirkon nyt ma tullut olin, suvaitsi antaa mulle Luojan armo työn suuren aatteen, siihen antauduin ma
ja jätin aseet Belisariukselle,[54] jot' turvasi niin käsivarsi Taivaan, se että mulle oli merkki levon.